Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Irti markkinoiden vallasta

Olin haastateltavana Kaupungin kasvo -sarjassa helsinkiläisseurakuntien Kirkko ja Kaupunki -lehdessä, aiheena tuulivoima-aloitteemme, jonka luovutimme kaupungille jokin aika sitten. Kirkko ja Kaupunki on muutenkin suosikkilehteni, nytkin siinä oli mainio teologi Patrik Hagmanin haastattelu. Hän on löytänyt yhtymäkohtia varhaisten kristittyjen toiminnan ja nykyisen kaiken kaupallisuutta vastustavan aktivismin väliltä. Varhaiskristillisille messun viettäminen oli tapa tehdä yhteiskunnallista vastarintaa, ja sellaisena jumalanpalveluksen voi yhä nähdä. Hagmanilta kirjoittaa oivalluksistaan juuri ilmestyneessä teoksessaan Om sann gemenskap.

läsnäoloa purkissa

kuva: Elena, Flickr.com

Kapitalismi synnyttää ihmisissä aina uusia haluja ja tarpeita, joiden avulla ihmisiä voidaan kontrolloida. Hagman lainaa yhteiskuntafilosofien näkemyksiä, joiden mukaan tarvitsemme kehon, joka ei seuraa vallan komentoja. Teologi ehdottaa keinoksi nykyaikaan sovitettuja askeettisia harjoituksia. Persoonallisuus sijaitsee kehossa, joten myös vastarinta on maailman muuttaminen on paras aloittaa siitä. Jotta voimme irrottautua kuluttamisen ikeestä ja toteuttaa itseämme muulla tavoin, voimme aloittaa vaikka näin:

– Älä mene kauppaan tietämättä, mitä aiot ostaa. Valitse ekologisia ja reilun kaupan tuotteita aina, kun niitä on. Näin pääset irti ajatuksesta, jonka mukaan olet vapaa, koska sinulla on vapaus valita.

Läsnäolon taidon harjoittelemiseksi:

– Älä koskaan ota puhelinta esiin, kun olet toisten seurassa. Älä koskaan käytä kuulokkeita. Kokeile säännöllisesti kaikkien äänisignaalien sulkemista.

Aika kevyttä, vai mitä? Ainakin varhaiskristillisten erämaaprojektien rinnalla. Minusta kannattaa pyrkiä vähän enempäänkin. Itse suosittelen mainonnan välttämistä kaikin keinoin: Ei mainoksia -lappu oveen, Adblock selaimeen ja tv:n tuijotuksen sijaan parempaa iltaohjelmaa. Minua ahdistaa, että edes kauppojen välttely ei riitä viemään ajatuksia tavaroiden haalimisesta: kirppari vetää puoleensa ostarilla käydessä, ja huuto.netistä on helppo poimia mukaan kaikenlaista, kun lapset kuitenkin aina tarvitsevat milloin mitäkin. Kotona sitten aikaa ja huomiota menee tavaravuoren hallintaan, vaikka meillä vuori onkin rajallisemman kokoinen moneen kuluttamiseen perehtyneempään verrattuna.

Katse siis yhteisöllisyyttä edistäviin asioihin sen sijaan, että miettisin, miten ilmaisen itseäni uudella vaateparrella. Teologi Hagman näkee jumalanpalveluksen ja ehtoollisen keinona vapautua keskinäisestä vertailusta ja ottaa elämä vastaan lahjana. Hänelle se on kaikkea yhteisöllinen tapahtuma: elämä saa sisältönsä siitä, että voi liittyä yhteen toisten kanssa. Tämä elämänsisältö on tavoittelemisen arvoinen, vaikkei elämää katsoisikaan kristillisestä näkökulmasta. Pelkkä kuluttajan rooli jättää olon kovin tyhjäksi.

Miksi maksan luomumunista?

Mitä enemmän ostoksille menevä ihminen tuntee maatiloja ja eläinten elinoloja, sitä todennäköisemmin hän valitsee luomun ja on valmis maksamaan siitä lisähintaa. Näin paljastaa Elina Lappalaisen kirja Syötäväksi kasvatetut. Kananmunien tuotanto on minulle läheinen asia, sillä juuri häkkikanalavierailu kauan sitten koulun maa- ja metsätaloustunnilla sai aikaan koko elämänmittaisen ruokavaliomuutoksen. Nykyään lainsäädäntö takaa kanoille rippusen väljemmät olot kuin kouluaikoinani: niitä saa olla enintään kymmenen kanaa neliömetrillä. Luomukanoilla enimmäistiheys on kuusi kanaa neliöllä. Lisäksi luomukanoja koskevat jotkin hyvinvointiparannukset, kuten luonnonvalo, parven kokorajoitus ja ulkoilu.

Ostan kaikki kananmunat luomuna. Luomulähikauppani, Saaremme-puodin, munat tulevat Kuorttisen luomukanalasta. Luomumunissa hyvän laadun huomaa jo kuorta rikkoessaan: luomumunissa on yleensä kovat kuoret. Keittäessä ei tarvitse olla huolissaan, että muna rikkoutuisi keitinveteen ja sotkisi kattilan. Kun kanat saavat syödä vihreitä kasveja ulkona, munista tulee myös terveysvaikutteisia: niihin syntyy verisuonille hyödyllistä K-vitamiinia. Oma munaruokasuosikkini ovat paistetut munat. Pannulle voi ensin pilkkoa jääkaapista tai kasvimaalta löytyviä kasviksia, paistaa hetken ja rikkoa sitten munat siihen päälle. Mangoldimunakas on yksi lemppari, mutta olenpa kokeillut munakkaan pohjaksi jopa jääkaappiin unohtunutta tulista mangopikkelssiä – hyvää tuli!

miksi_maksan_luomumunistaMillaista elämää kanat sitten viettävät? Kärsivätkö ne päivittäisestä munimisesta? Olen halunnut tutustua aiheeseen tarkemmin, ja tänä vuonna meillä oli jo toista kertaa kesäkanoja. Kanat ovat ”eläkeläisiä” paikallisesta tehotuotantokanalasta, josta ne olisi viety lopetettaviksi 36 000 kaverinsa mukana reilun vuoden ikäisinä. Muutaman viikon jälkeen tiiviistä ja teollisista oloista saapuneet kanat olivat jo oppineet hyppäämään munintapesään, kuopimaan purua ja nyppimään ulkona vihreitä kasveja suuhunsa.

Harrastekanalan pitäjää hämmentää näiden Lohman LSL-kanojen äärimmilleen jalostettu tehokkuus: useimpina aamuina pesässä on odottamassa kennollinen munia, yksi kanaa kohti. Toisinaan enemmänkin! Kun yritän vahvistaa höyhenpuvultaan vähän resuisia otuksia antamalla tuhdimpaa ruokaa, kalansaalista ja sen sellaista, munintatehokkuus senkun kasvaa. ”Tehdasolojen” rassaama höyhenpuku on hiukan kohentunut kesän aikana, mutta kaikki paljaat kohdat eivät vain ota korjaantuakseen. Jos siis saisin valita, kanat saisivat olla vähemmän tehokkaita. Kotieläiminä ne ovat helppoja. Perusrehujen lisäksi ne vieläpä syövät kaikki mahdolliset ruuantähteetkin.

Entäs muniminen? Kanat munivat aamupäivällä: asettuvat pesään, kyykistyvät vähän, pörhistävät höyhenensä ja siihen muna pullahtaakin puhtaana ja valkoisena. Moni kana haluaa toitottaa aiheesta vielä kaikille muillekin: munimista seuraa äänekäs munintarotkotus rrääk-pot-pot-pot-pot-pot rrääk-pot-pot-pot-pot-pot. Munintarotuiset kanat alkavat suoltaa munia tietystä iästä lähtien, vaikkeivat olisi koskaan kukkoa nähneetkään. Munista ne eivät ole kiinnostuneet sen enempää. Jotkut voivat hautoa jonkin aikaa, mutta lähtevät pian taas pesästä ruuan perään.

Joskus kyläreissulla olen maistanut halpoja tehotuotantomunia ja ollut vähän ihmeissäni, miten joku sellaisia haluaa syödä. Eiväthän ne juuri mitään maksa, mutta kalpea keltuainen ja hauras kuori kyllä eivät mitenkään luo mielikuvia hyvästä ravintoarvosta. Luomumunatkin ovat varsin edullisia, ja niistä on helppo loihtia ravitseva lounas tai aamiainen.

Puhe metsiensuojelun puolesta

Puhuin Vihreiden puoluekokouksessa metsiensuojelun puolesta. Puhujanpönttöön kiipeäminen satojen osallistujien katsottavaksi ja kuultavaksi pelotti, mutta tämä on kai sitä paljon puhuttua epämukavuusalueelle menoa. Ainakin on hyvä saada harjoitusta esiintymisessä silloin tällöin.

Ilmastonmuutoksen torjunnassa käytämme tieteen antamaa tietoa tarvittavista päästövähennyksistä. Yhtä lailla tieteen antamaa tietoa pitää käyttää luonnon monimuotoisuuden suojelussa: biologien mukaan ihmistoiminnalta pitäisi rauhoittaa vähintään noin 10 % pinta-alasta. Muuten elinympäristöjen pirstoutuminen vähitellen hävittää eliölajeja pois.

Puheeni oli tällainen:

Hyvät ystävät!

Haluan puhua metsiensuojelun puolesta. Suomessa on nyt sallittua tehdä avohakkuita vaikka ihan suojelualueen kyljessä. Ja se on väärin. Metsänsuojelualueiden lähellä pitää käyttää pehmeämpiä metsänkäsittelymenetelmiä.

Meillä on metsiensuojelualueita eri puolilla Suomea, jotta meillä säilyisi monimuotoinen metsälajisto. Suojelualueet eivät kuitenkaan riitä säilyttämään herkimpiä metsän eliölajeja. Yli 1000 metsissä elävää lajia uhkaa hävitä Suomesta. Luonnonsuojeluun tarvitaan siis lisää pinta-alaa. Meillä on riittävään tasoon vielä pitkä matka. Biologien mukaan vähintään 10 % metsistä pitäisi olla rauhoitettu. Suojeluverkosto toimisi paremmin, jos talousmetsien käsittelyssä otettaisiin huomioon läheiset suojelualueet. Tämä olisi myös kustannustehokasta luonnonsuojelua.

Luonnonsuojelualueiden ja kansallispuistojen ympärille pitäisi jättää tarpeeksi laajat puskurivyöhykkeet. Nämä eivät olisi varsinaisia suojelualueita. Niillä voisi harjoittaa metsätaloutta, mutta maanomistajia neuvottaisiin valitsemaan pehmeämpiä metsänhoidon menetelmiä. Vältettävää olisi ainakin avohakkuut ja liian raju maanpinnan käsittely. Metsiin jätettäisiin lahopuuta ja puuston monimuotoisuutta suosittaisiin. Tällaiset metsät ovat hyviä myös virkistyskäyttöön.

Metsiensuojelu on nyt erityisen tärkeää, kun ilmastonmuutos muuttaa Suomen lajistoa. Suomi on allekirjoittanut Biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen. Olisi hyvin linjassa tämän sopimuksen kanssa, jos suojelualueita ympäröiviä metsiä ei saisi runnella miten hyvänsä. Talousmetsien käsittelyssä pitää ottaa huomioon lähellä olevat suojelualueet: ei sallita avohakkuita kansallispuistojen kylkeen!

Tuulivoimaa Helsinkiin – yimby!

Tuulivoimaa Helsinkiin! – joko aika olisi kypsä? Meitä osui yhteen joukko ihmisiä, joista tuntui että olisi. Mietimme porukalla, kuinka asiaa voisi edistää, ja päädyimme perustamaan kuntalaisaloitteen. Oikeusministeriö on tullut aktiivisten kuntalaisten avuksi, ja perustanut kuntalaisaloite.fi -palvelun. Siellä minkä tahansa kunnan asukkaat voivat ehdottaa parannuksia, joita päättäjät eivät ole vielä huomanneet ottaa asiakseen.

tuulivoimaloita

Kuva: Tuulivoimayhdistys

Ajattelin, että vedän kampanjointia vapaaehtoistyönä muutaman kuukauden ajan. Kuopus oli ollut päivähoitojonossa jo niin kauan, että lakisääteinen neljän kuukauden raja oli tulossa täyteen. Voisin siis aloitella työelämään paluuta hauskan vapaaehtoistyön puikoissa.

No, eihän lapsukainen mitään päivähoitopaikkaa saanut. Ensi syksynä sitten kuulemma. Järjestin hänelle viime hetken kerhopaikan, jotta pääsin tekemään hommia keskittyneesti edes neljä tuntia viikossa. Yhdeksi viikonlopuksi pyysin äitini lastenvahdiksi, jotta sain yhtenäistä aikaa aloitteen nettisivujen luomiseen. Tällä viikolla hyödynsin kirjaston satutunnin, jonka ajaksi menin viereiselle koneelle naputtamaan tuulivoima-aiheisen mielipidekirjoituksen. Jos lasten kanssa jotain oppii, niin tehokasta ajankäyttöä ja organisointia.

Onneksi mukana on ollut paljon innokkaita ihmisiä, jotka ovat tehneet aloitteen osasia: tarjonneet tilojaan käyttöön, luoneet grafiikkaa, koonneet usein kysyttyjä kysymyksiä, tiedottaneet, ideoineet, järjestäneet, tulleet mukaan askartelemaan tuulihyrriä, ylläpitäneet facebook-ryhmää, pyytäneet kavereitaan mukaan. Kaiken tämän jälkeen meillä on noin 450 allekirjoitusta tuulivoiman kaavoittamisen puolesta. Aika vähältä kuulostaa yli puolen miljoonan asukkaan kaupungissa. Toisaalta nimiä on työläs kerätä melkein minkä tahansa asian taakse: tällä määrällä olemme valtakunnan kakkonen aloitteiden listalla.

Tuulivoimaa Helsinkiin -allekirjoitusten kerääminen jatkuu vielä ainakin syksyyn asti. Aloitteen parissa työskentely on tuonut hyvää oppia viestinnässä. Vähän silti olin kade, kun Pyöräkaista Hämeentielle -aloite rysäytti allekirjoitustilaston ykköseksi keräten parituhatta nimeä vain parissa päivässä. Tuhkan sirottelun lomassa yritin lohduttaa itseäni sillä, ettei kakkostila 84:n aloitteen joukossa ole huono sekään. Molemmat kärkikaksikon aloitteet tavoittelevat odotettuja parannuksia kotikaupungissamme ja nostavat tärkeitä asioita esille, joten nimeä alle vain!

Näin matkataan maakuntiin tulevaisuudessa

Matkustin jokin aika sitten pitkästä aikaa mökkireissulle autolla. Siinä auton kiihdyttäessä ja hidastaessa jonon mukana sekä kuskin hartioiden puutuessa tuli mieleen vaihtoehtoisiakin tapoja järjestää liikkuminen.junan autonkuljetusvaunu

Sähköautojen yleistymistä hidastavat vain kalliit akut. Akkuja tarvitaan ylenmäärin siksi, että autolla voisi ajaa myös maakuntaan pysähtymättä lataamaan välillä. Maakuntiin on kuitenkin olemassa varsin hyvä sähköistetty runkoverkko, junanraiteet. Miksei sähköautoja ajeta junan autovaunuun latautumaan? Matkustajat voisivat siirtyä vaikkapa ravintolavaunuun nojautumaan mukavasti taaksepäin. Tai työskentelyhyttiin naputtamaan kannettavaa. Riittäisi, että veturinkuljettaja huolehtii ohjauksesta. Määränpäätä lähimmällä asemalla voisi ajaa sähköauton taas pois autovaunusta, ja pienempikin akku riittäisi perille.

Tilannehan paranee entisestään sitten, kun siirrytään robottiautoihin, joiden ei tarvitse olla henkilökohtaisia. Annetaan robottiauton kuljettaa meidät rautatieasemalle. Jätetään kulkuneuvo robottiautojonon pysäköintiletkan viimeiseksi. Sitten nautitaan junamatkasta, ja otetaan pääteasemalta jonon ensimmäinen yhteiskäyttöauto kuljettamaan meidät viimeinen etappi. Edelleen pieni akku riittäisi useimmissa tapauksissa, eikä tarvitsisi kuljetella autoja turhaan pitkin maata.

junan kyydissäMiksei näin jo tehdä? Liikennettähän ei ole järjestetty järkeväksi tai mukavaksi, vaan ihmisille myydään autoja tunteisiin vedoten ja isolla rahalla mainostaen. Oma kulkupeli lojuu sitten enimmän aikaa pihalla toimettomana, kun se voisi olla jossain muualla hoitamassa tehtäväänsä, siirtämässä ihmisiä paikasta toiseen. Täytyy toivoa, että kuskittomien autojen pääsy markkinoille auttaa järjestämään liikenteen pohjiaan myöten eri tavalla, tällä kertaa optimoidusti. Ovatkohan autovalmistajat huomanneet, että kuskittomien yhteiskäyttöautojen myötä kulkupelejä tarvittaisiin ehkä neljännes nykyisestä, jos sitäkään?

Vertailin aikaa, joka kesti päästä kotoa mökille julkiset – juna – äidin laina-auto vaihtoehdolla verrattuna laina-auto ovelta ovelle -vaihtoehtoon. Laina-auto oli ehkä puolisen tuntia nopeampi monen tunnin reissulla, mutta matkustusmukavuus selvästi alempi. Ai miten niin vain puoli tuntia? Ainakin lasten vuoksi automatkalla on pidettävä ruoka- ja perillä lomallavessatauko, joka syö aikahyödyn. Junassa nämä tauot voi hoitaa samalla, kun kiidetään kohti määränpäätä. Muun ajan voi touhuta leikkivaunussa, lueskella tai lepuuttaa. Tässä iässä jalkojen verenkierto ei myöskään oikein kestä pitkää paikallaan istumista. Ilta ja seuraava aamu menevät jalat turvoksissa. Lapsiakin on kovin vaativaa viihdyttää turvaistuimiin köytettynä.

Matkatavaratko? Tämä on varmaan monelle iso syy valita oma auto. Matkatavaroiden kuljetuksenkin voisi järjestää helpolla tavalla, kun päästettäisiin vain insinöörit perehtymään asiaan. Matkatavaramoduuli, joka seuraisi mukana omia aikojaan ilman erityistä huolenpitoa?

Vaatevallankumous – mitkä vaatteet ovat kestäviä?

Kamerani jäi kaupunginvaltuuston vaatenaulakolle, joten vältyitte näkemästä kuvan minusta kekkaloimassa suosikkivaatteissani: Nanson trikoopaidassa, Icebreakerin kalsareissa (ja Speidelin alushousuissa). Tänään on vietetty #vaatevallankumous -teemapäivää, jossa on muistutettu vaatteidemme tuotantoketjun kurjasta alkupäästä. Surkuttelun sijasta haluan tuoda esiin parempia vaihtoehtoja.

Nanson peruspaitaMitkä vaatteet

  • ovat eettisiä
  • kestävät käyttöä
  • näyttävät hyviltä
  • tuntuvat mukavilta?

Kun mietin vaatekaappini sisältöä, vuosien varrella luottokumppaneiksi ovat nousseet etenkin Nanson vaatteet. Ne kestävät ja näyttävät hyviltä vuodesta toiseen. Trikoopaitoja käytän yhtä lailla kokousvaatteiden kaverina kuin vapaa-aikanakin. Kaiken lisäksi yrityksellä on yhä tuotantoa Suomessa, joten kotimainen työllisyys kiittää. Lähellä olevaa tuotantoa on helpompi valvoa, eikä merien takaisia kuljetuksiakaan tarvita yhtä paljoa.

Nanson vastuullisuuslupaukset -sivustolla sanotaan, että Nanso-brändin tuotteista 95 % valmistettiin Suomessa vuonna 2012. Lisäksi lupauksissa tähdättiin parempaan tuoteturvallisuuteen ja ympäristöystävällisten raaka-aineiden osuuden nostamiseen. Uusiutuvan energian käytön nostaminen 20 %:iin vuoteen 2015 mennessä vaikutti aika vaatimattomalta, eiväthän vihreä sähkö tai päästöoikeudet maksa kovin paljoa. Hienoa kuitenkin, että asioita on yrityksessä mietitty. Nanson oma myymälä Helsingissä on Mikonkatu 2:ssa.

Toinen luottokumppanini ovat Icebreaker-kalsarit. Firma on uusiseelantilainen, sillä en ole löytänyt kotimaista välihousuvalmistajaa, jonka tuotteet sekä kestäisivät että näyttäisivät ja tuntuisivat hyviltä pitkän käyttöiän. Tasainen villaneulos on pysynyt siistinä ja nukkaantumattomana vuodesta toiseen. Tuotelapussa olevalla koodilla pökien alkuperän voi jäljittää lammastilalle asti, ja yritys vakuuttaa tukevansa mahdollisimman eettistä lampaidenhoitoa. Kiinassa vaatteet on kyllä ommeltu, mutta ainakin ne kestävät pitkään. Olen ostanut villakalsonkini Partioaitasta, mutta ne sopivat loistavasti käytettäväksi muussakin kuin liikunnassa, vaikka kokousvaatteena hameen kanssa.

Speidelin alkkarit ovat myös ehdottomia: ne ovat lähtökohtaisesti sivusaumattomia ja käyttömukavuus on ylivoimainen. Ei mitään persvakoon meneviä alushousuja minulle, kiitos. Saksalainen perheyritys valmistaa pökät Euroopassa: Unkarissa ja Romaniassa. Kun ei valitse ihan halvinta mallia, alkkarit kestävät myös käyttöä vuodesta toiseen.  Stockalla on ollut myynnissä hyvä valikoima, vieläköhän niitä saa?

Ai että mitkä ovat sitten hyviä lastenvaatteita? Kun katson Valokille Taitolta periytynyttä vaatekaapin sisältöä, aika kurjilta ne näyttävät jo yhden lapsen käytön jälkeen. Parhaassa kunnossa ovat Polarn o Pyret -merkkiset vaatteet. Pulju panostaa ympäristöasioihin ja vastuullisuuteen. Sillä on myös laaja valikoima luomupuuvillaa. Olemme teettäneet paljon lastenvaatteita myös suomalaisilla ompelijoilla, netistä löytyy pienyrittäjiä helposti. Kankaiden kestävyydessä on isoja eroja. Parhaaseen käyttöikään pääsee valitsemalla laadukasta veluuria (velour), on myös mukavaa päällä. Myös Metsolan Mansikkapaikka-frotee on säilynyt tosi siistinä, vaikka on esikoisen suosikkikuosi.

Askartelua vanhoista kirjoista, osa 3: vappuhyrrä

vappuhyrräAikansa eläneet valokuvateokset ja vahvasivuiset kuvakirjat sopivat hyvin vappuhyrrien materiaaliksi. Merimaisemat näyttävät hyviltä tuulessa pyörivässä hyrrässä. Myös lastenkirjoissa voisi olla värikkäitä kuvia. Hyrrä on yksinkertainen taiteltava: leikataan paperista neliö (meillä 15 cm x 15 cm havaittiin hyväksi kooksi), leikataan kulmiin viillot, ja sitten taitellaan kuten joulutorttu. Hyrrän kokoaminen on helpompaa, jos liimaa kärjet keskelle liimapuikon kanssa ennen kokonaisuuden naulaamista yhteen. Keskiosan suojaksi voi leikata vielä ympyränmuotoisen palan.

Kepiksi kokeilimme ensin puista syömätikkua, mutta sen puuaines halkesi helposti. Starkissa myytävä 8 mm:n paksuinen pyörölista osoittautui sopusuhtaisimmaksi kepiksi, mutta siihenkin porasimme varmuuden vuoksi reiän 1 mm:n paksuisella miniterällä ennen hyrrän naulaamista. Nauloina kokeilimme mm. 16 mm:n pituisia nupinauloja. Puristin on melkeinpä välttämätön apukeino saada pyöreä keppi pysymään paikoillaan poraamisen ja naulaamisen ajan. Jos vain hyrrän ulkonäkö on tärkeä, eikä pyöriminen, nastallakin voi kiinnitystä yrittää.

helmi pitämässä siivet irti varrestaHyrrän takana on hyvä käyttää paksua helmeä pitämään siivet irti kepin varresta, ei sitten pyöriminen tyssää niin helposti.

Jos kaipaa vaihtelua, hyrrän muodon pohjana voi olla mikä tahansa säännöllinen monikulmio. Esim. kuusikulmio on helppo piirtää harpin ja viivottimen kanssa: ensin piirretään 15 cm halkaisijainen ympyrä. Sitten piirretään uusia samankokoisia ympyröitä, joiden keskipisteet ovat alkuperäisen ympyrän kehällä. Wikipediassa on animaatiokin.

Olen mukana tempauksessa, jossa askartelemme jokaiselle helsinkiläiselle kaupunginvaltuutetulle oman vappuhyrrän muistuttamaan tuulivoiman kaavoittamisen tärkeydestä. Tempaus on osa Tuulivoimaa Helsinkiin -kuntalaisaloitetta, jossa keräämme nimiä paikallisen tuulivoiman puolesta.

Ai mitä muuta vanhoista kirjoista saisi? Aikaisemmin olen tehnyt ainakin paperikukkia ja kirjekuoria.

Kuka liikkuu tyylikkäimmin?

Helkaman polkupyörämainos 1954Kevätaurinko tuli vihdoin esiin, eikä katujen paljastumista tarvinnut tänä vuonna kauan odottaa. Pyöräilykausi! Ja kuinkahan se näkyy mainonnassa, joka tunnetusti kertoo, miltä tavoiteltu elämäntapa näyttää? No, lauantain Hesarissa näkyy olevan seitsemän sivua automainoksia, ja yhden urheilukaupan mainoksessa pienellä präntillä maininta, että lastenpyörät ovat saapuneet.

Kone-Terän pyörämalleja 1954: jaguar, petoSelailin menneiden vuosien Suomen kuvalehtiä Pasilan kirjaston arkistossa, kun halusin tutkia, miten mainonta on vuosikymmenten mittaan muuttunut. Ja kyllä se on muuttunut. Vielä 1950-luvulla automainokset näyttivät olevan vähemmistönä, ja sivuja hallitsivat menevän näköiset polkupyörämainokset. Muita mainosten liikkumistapoja olivat ainakin VR:n junat, postiautokyyti, mopot ja moottoripyörät. Polkupyörämallien nimet henkivät voimaa ja vapautta: jaguar, peto.

Kuinkahan nykyisen epätasapainon saisi korjattua? Ilmastoa kuormittavien asioiden mainonnan raju verottaminen? Lakisääteinen osuus mainostilasta yleishyödyllisille asioille? Pyöräilyn vetovoiman kasvua tukee nyt uutisointi, joka kertoo pyöräilijämäärien kasvavan kaupungeissa. Mutta kyllä mainonta voisi kertoa meille samaa viestiä.

Oppilaat karkaavat lähikoulusta

koulutehtäviä harjoittelemassaKommuunimme lapset leikkivät innokkaasti keskenään kouluun menoa, puuhaavat reppuja selkään ja koulukirjoja mukaan, vaikka vanhimman koulun aloitukseen on vielä puolitoista vuotta. Päiväkodin kasvatuskeskustelussa taas hoitaja kysyy, olenko miettinyt lapseni koulun valintaa, ”kun olisihan noita ala-astevaihtoehtoja lähikoulun lisäksi lähiseudulla pari kappaletta…”. Syykin selviää: naapurustossa useampi lapsi on vaihtanut lähikoulusta muualle, kun ei ole jaksanut enää kiusaamista, häiriköintiä ja opetuksen tason heikkoutta. Minustakin on tuntunut pahalta kuulla, miten lapset huutelevat toisilleen koulumatkoilla. Tänään viimeksi menin väliin, kun poikajoukko näytti kiusaavaan pienempiään.

Voisi siis olla helpompaa valita rauhallinen koulu suoraan kuin joutua parin vuoden päästä vaihtamaan tuntemattomien lasten keskelle. Joku voisi valita kotiopetuksenkin, mutta se eristäisi omanikäisistä ja vaatisi paljon järjestämistä. Taas nostaa päätään houkutus koota perhe mukaan ja karata maaseudun rauhaan, lapset pieneen kyläkouluun.

Suoraselkäinen ratkaisu olisi tietysti taistella ongelmien korjaamiseksi. Koulu tarvitsisi järeitä tukitoimia, viihtyisyyden kohentamista, lisää osaavia opettajia ja kouluavustajia, luokkien yhteisöllisyyden tukemista. Kun tilanne on päässyt näin pahaksi, mikään yksittäinen korjausliike ei enää riitä.

Taas kerran olen sellaisessa tilanteessa, että itse pitäisi tehdä, jos haluaisi asioita kuntoon. Pitäisi varmaan koota naapurustosta kouluikäisten lasten vanhempia lähetystöksi, joka kävisi puhumassa kaupungin opetustoimen kanssa. Olen niin turhautunut: ei tämä ole mikään slummi, vaan monella tavalla viihtyisä kaupunginosa, jonka tulotasokin on hiukan Helsingin keskiarvon yläpuolella. Miksi, miksi koulu on päästetty niin huonoon jamaan?

« Older entries Newer entries »