Vuosi 2014 kuvina

Tänä vuonna perheeni taisi ehtiä tehdä liikaakin asioita, siltä ainakin tuntui kuvia kootessa. Lasten reviiri laajeni. Minulle 2014 oli vuosi, jolloin tein monia asioita ensimmäistä kertaa. Niistä ei kylläkään ole kuvia: ensimmäiset hirvipeijaiset, ensimmäistä kertaa muuten vain sunnuntaina kirkossa, aloitin autokoulun… Mihinkähän tämä vielä johtaa?

Mainokset

Ensimmäistä kertaa hirvipeijaisissa

Kävinpä ensimmäistä kertaa hirvipeijaisissa. Olen sallinut maideni käytön hirvenmetsästykseen koko sen ajan, kun olen ne omistanut, jo 18 vuoden ajan. Mutta peijaisissa en ollut aikaisemmin käynyt, olenhan ollut kasvissyöjä tai oikeastaan lihattoman ruokavalion noudattaja vielä pitemmän ajan.

Ai että kuinka kasvissyönti ja hirvenmetsästys sopivat yhteen? Tämä on aiheuttanut päänvaivaa. Olen halunnut olla hyvissä väleissä naapurien kanssa, ja nyt halusin tutustua paikalliseen kulttuuriin. Toisaalta on luonnon laki, että hirvien osa on olla petojen saalista. Suurpetojen määrän ei ole sallittu päästä niin suureksi, että ne yksin hoitaisivat hirvikannan koon säätelyn. Niinpä hirviä on metsästettävä, jotta ne eivät lisääntyisi liikaa. Tavoiteltavaa tietysti olisi, että suuremman petokannan olemassa olo sallittaisiin ja suurempi osa hirvistäkin päätyisi suden suuhun ja karhun kitaan.

Omassa eettisessä ajattelussani luonnonsuojelu ja lajien monimuotoisuuden säilyminen ovat etusijalla eläinyksilöiden kokemuksiin verrattuna. Ihmisen toiminnassa on tuomittavinta se, että viemme tilaa muilta lajeilta ja köyhdytämme luonnon rikkautta.

Hyväksyn siis hirvenmetsästyksen, kunhan hirviä riittää alueen alkuperäisille pedoillekin. Nykyisillä hirven saalismäärillä emme vie paistia pedon suusta. Suurpetojen ahdinkoon on enemmän syynä ihmisten ylivarovaisuus ja tarve pitää alueet ihmisen hallinnassa, siis suurpetojen itsensä metsästys.

Entäs ne juhlat sitten? Odotin tutustumista uusiin ihmisiin, mökin lähinaapurit kun tunnen ennestään. Ja jotenkin ajattelin, että kun kyseessä on ammoisista ajoista jatkuva perinne, siihen kuuluisi myös mystisiä rituaaleja. Teekkariden pöytäjuhlissa olin tottunut siihen, että mystistä ohjelmaa järjestetään ja laulu raikaa. Mutta vähän vaisua oli peijaisissa. Oli toki hienoa tavata ihmisiä ja nähdä, että yhteinen juhla vetää puoleensa mökkinaapurit perheineen. Peijaisethan ovat alunperin ison pedon ”muistotilaisuus”: vähän kuin hautajaiset, joissa lepyteltiin pedon henkeä ja varmistettiin sen palaaminen takaisin.

Peijaisten ohjelmassa oli tällä kertaa kaikkien toivottaminen tervetulleeksi, lyhyt puhe metsästysseuran edustajalta ja ruokailu. Ja sitten kotiin. Menneinä vuosina oli kuulemma ollut kostea juhla paikallisessa hotellissa ja tanssit. Nyt ei ollut alkoholia eikä musiikkia, kustannussyistä kuulemma, eikä ole enää paikallista hotelliakaan. Siiskosen Punaisen piipun kievari oli kuitenkin siitä hyvä paikka, että vastapäiseltä pysäkiltä voi hurauttaa linja-autolla Helsinkiin asti.

Ensi kerralle esitän sellaisen toiveen, että juhlaohjelmaan voisi lisätä tutustumista muihin. Edes pitkän linjan paikkakuntalaiset eivät kaikki tunne toisiaan. Vähintäänkin pöydät voisi yhdistää pitkiksi pöydiksi, eikä tutustumisleikkikään olisi huono juttu. Kiitos järjestäjille tästä vuodesta ja toivottavasti tavataan myös ensi vuonna!

Ps. Ai että tuliko massu kipeäksi, kun söin lihaa pitkän tauon jälkeen? Ei onneksi. Olin harjoitellut syksyn mittaan syömällä reissussa ja joissakin kokouksissa leikkelesämpylöitä, kun kasvisvaihtoehtoa ei ollut tarjolla. Ja kyllä ateriakin maistui hyvältä. Olen huomannut, että sitkeä väsymykseni on helpottanut nyt syksyllä. Onko lihassa jotain, mitä en ole kala-kananmunaruuista saanut tarpeeksi? Tai sitten vaihtelu todellakin virkistää?

Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Puhe metsiensuojelun puolesta

Puhuin Vihreiden puoluekokouksessa metsiensuojelun puolesta. Puhujanpönttöön kiipeäminen satojen osallistujien katsottavaksi ja kuultavaksi pelotti, mutta tämä on kai sitä paljon puhuttua epämukavuusalueelle menoa. Ainakin on hyvä saada harjoitusta esiintymisessä silloin tällöin.

Ilmastonmuutoksen torjunnassa käytämme tieteen antamaa tietoa tarvittavista päästövähennyksistä. Yhtä lailla tieteen antamaa tietoa pitää käyttää luonnon monimuotoisuuden suojelussa: biologien mukaan ihmistoiminnalta pitäisi rauhoittaa vähintään noin 10 % pinta-alasta. Muuten elinympäristöjen pirstoutuminen vähitellen hävittää eliölajeja pois.

Puheeni oli tällainen:

Hyvät ystävät!

Haluan puhua metsiensuojelun puolesta. Suomessa on nyt sallittua tehdä avohakkuita vaikka ihan suojelualueen kyljessä. Ja se on väärin. Metsänsuojelualueiden lähellä pitää käyttää pehmeämpiä metsänkäsittelymenetelmiä.

Meillä on metsiensuojelualueita eri puolilla Suomea, jotta meillä säilyisi monimuotoinen metsälajisto. Suojelualueet eivät kuitenkaan riitä säilyttämään herkimpiä metsän eliölajeja. Yli 1000 metsissä elävää lajia uhkaa hävitä Suomesta. Luonnonsuojeluun tarvitaan siis lisää pinta-alaa. Meillä on riittävään tasoon vielä pitkä matka. Biologien mukaan vähintään 10 % metsistä pitäisi olla rauhoitettu. Suojeluverkosto toimisi paremmin, jos talousmetsien käsittelyssä otettaisiin huomioon läheiset suojelualueet. Tämä olisi myös kustannustehokasta luonnonsuojelua.

Luonnonsuojelualueiden ja kansallispuistojen ympärille pitäisi jättää tarpeeksi laajat puskurivyöhykkeet. Nämä eivät olisi varsinaisia suojelualueita. Niillä voisi harjoittaa metsätaloutta, mutta maanomistajia neuvottaisiin valitsemaan pehmeämpiä metsänhoidon menetelmiä. Vältettävää olisi ainakin avohakkuut ja liian raju maanpinnan käsittely. Metsiin jätettäisiin lahopuuta ja puuston monimuotoisuutta suosittaisiin. Tällaiset metsät ovat hyviä myös virkistyskäyttöön.

Metsiensuojelu on nyt erityisen tärkeää, kun ilmastonmuutos muuttaa Suomen lajistoa. Suomi on allekirjoittanut Biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen. Olisi hyvin linjassa tämän sopimuksen kanssa, jos suojelualueita ympäröiviä metsiä ei saisi runnella miten hyvänsä. Talousmetsien käsittelyssä pitää ottaa huomioon lähellä olevat suojelualueet: ei sallita avohakkuita kansallispuistojen kylkeen!

Kunnialliseksi metsänomistajaksi

Ennen olin metsänomistajana kumma ituhippi, joka esitti outoja toivomuksiaan metsänhoitoyhdistyksen tyypille jatkuvasta kasvatuksesta. Niin, ei hakata kaikkea sileäksi, vaan jatkuvan kasvatuksen mukaan pitäisi toimia. Ja muistakaa jättää pusikoita metsoille ja pyille, jotta ne viihtyisivät maillani vastakin. Metsänhoitoyhdistyksen ihminen kuunteli kärsivällisesti, ja nuoremman polven ihminen kun oli, myös suostui oikkuihini.

eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatusMetsänhoitoyhdistykset muistavat jäseniään vuoden mittaan monenlaisilla yhteydenotoilla, joiden pääsisältönä yleensä asiakasta kehotetaan tekemään puukauppatoimeksianto tai tilaamaan taimikonhoitopalveluita. Niinpä leukani loksahtikin, kun sain esitteen tämän kevään tapahtumista: Eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatus, suomeksi sanottuna siis näin luovut vallitsevasta mutta metsiä yksipuolistavasta avohakkuu-taimikasvatus-harvennukset -käytännöstä. Ja toinen tapahtuma: Hyvinvointia metsästä, jossa kerrotaan metsän monipuolisista vaikutuksista ihmisen hyvinvointiin muutenkin kuin sellutonnien näkökulmasta.

Ajat totisesti muuttuivat metsälain myötä vuodenvaihteessa. Nyt nämä luomutouhut ovat ihan laillisia ja hyväksyttyjä metsänkäsittelyn käytäntöjä. Lobbaustyötä tehtiin vuosikymmeniä, ennen kuin muutos tapahtui. Nyt minäkin olen kunniallinen metsänomistaja, kaikkine luonnon monimuotoisuutta tukevine oikkuineni.

Mutta mutta, yksi asia minua luomumetsänhoidossa mietityttää. Mitä tehdään kuusikoille? Ilmastonmuutos on tuonut meille kuusimetsien seuralaiseksi kirjanpainajakuoriaisen joukkoesiintymät. Ennen riitti, kun taisteli näreiden maannousemasientä vastaan, nyt pitää vielä varoa kirjanpainajiakin. Maannousemasienen kasvu heikkenee sekametsässä, ja sama voisi päteä kirjanpainajaankin. Mutta mitä tehdä, kun metsä on jo ehtinyt päästä varttuneeksi kuusikoksi, jossa ei mitään muuta kasva? Eihän tässä maassa pian ole jäljellä lainkaan vanhoja kuusimetsiä, kun ei niitä kukaan uskalla maillaan säilyttää. Ehkä saan vastauksen sieltä metsänhoitoyhdistyksen teemaillasta.

Newer entries »