Fasaaneja kasvatetaan eläviksi maalitauluiksi

Etelä-Suomessa metsäkanalintuja on enää kovin vähän, vaikka sääolomme niille sopisivatkin. Syytkin tunnetaan varsin hyvin. Talousmetsistä puuttuu monia piirteitä, joita metsot, teeret, pyyt ja riekot tarvitsevat: laajoja yhtenäisiä metsäalueita, pusikoita suojapaikoiksi etenkin maanpinnan lähellä, pysyvyyttä, riittävää puuston tiheyttä (peitteisyys), mustikanvarpuja, hyönteisravintoa poikasille, sekapuustoa.

fasaanikukko

Fasaanikukko (kuva Wikimedia Commons)

Maaseudun tulevaisuudessa 6.11.2013 kerrottiin Tapion pariskunnasta, joka hankki lintukoiran, mutta huomasi, ettei lähimetsissä ollutkaan sille mitään saalistettavaa. Muutaman vuoden päästä heidän tilallaan on fasaanitarha, josta metsiin päästetään parituhatta lintua vuodessa – metsästäjien maalitauluiksi. ”Eniten vastusta tarjoavat linnut, jotka ovat ehtineet kunnolla kotiutua maastoon, Klaus Tapio kertoo. Ne osaavat pyrähtää lentoon lähes pystysuoraan ja väistellä saalistajaa villilinnun tavoin. Varsinkin kukot juoksevat mielellään.

Onkohan tässä nyt jonkinlainen eettinen ongelma? Metsästettäessä saaliseläimiä käsittääkseni ammutaan sen takia, että niitä on muuten vaikea pyydystää. Katsotaanpa nyt: lintu on jo kerran ollut kasvattajan häkissä ja se halutaan syödä. Eikö olisi eettisintä vain katkaista sen kaula eikä juoksuttaa eläinparkaa pitkin metsiä? Jos teurasikäiset häkkikanat lopetettaisiin päästämällä ne vapaiksi ja ammuskelemalla ne matkan päästä, eläinsuojeluviranomaiset varmaan sanoisivat asiasta jotain.

teerinaaras

Teerikana (kuva Wikimedia Commons, Jniemenmaa)

Kun eteläiset metsät ovat jo pilalla metsäkanalintujen kannalta, on tietenkin hidasta palauttaa niitä takaisin. Mutta se on kuitenkin mahdollista. Olisi hienoa, jos lintumyönteiset metsänhoitotavat huomioitaisiin myös fasaanitarhaaja-Tapioiden metsästyskäyttöön omistamilla ja vuokraamilla 90 hehtaarin mailla.

Maa- ja metsätalousministeriössäkin herätty metsäkanalintujen vähenemiseen: Metsäkanalintukantoja on seurattu Suomessa järjestelmällisesti vuodesta 1964, ja laskennat osoittavat, että metso, teeri ja pyy ovat vähentyneet merkittävästi 1960-luvulta. Pääsyynä vähenemiseen pidetään suoraan tai välillisesti metsätalouden aiheuttamaa metsien muutosta.

Metlan tutkimuksen mukaan talousmetsien liika harvennus ja avohakkuut haittaavat metsäkanalintujen selviytymistä, lisäksi poikasia hukkuu metsäojiin. Hakkuutähteet haittaavat poikasten liikkumista. Avohakkuut tuhoavat myös mustikanvarvut vuosikymmeniksi ja vähentävät metsän hyönteisten määrää rajusti. Jatkuvan kasvatuksen metsänhoitomenetelmien laajempi käyttö tukisi metsäkanalintuja. Yksittäisen metsänomistajan ponnistelut eivät riitä, sillä linnut häviävät aikaa myöten eristyksiin jääneiltä metsäsaarekkeilta. Hyvä uutinen on, että lintukannat kestäisivät kyllä metsästystä, jos niiden elinympäristö vain olisi kunnossa.

Niinpä niin, kun tässä on nyt 50 vuotta seurattu, voisiko asialle jo tehdäkin jotain? Metsänomistajille on annettu nippu suosituksia, joita tämä voi noudattaa, jos on kiinnostunut monimuotoisen elämän ylläpitämisestä maillaan. Jostain syystä kanalintujen huomioonottaminen ei ole pakollista, joten lintujen tarvitsemat yhtenäiset metsäalueet jäävät saavuttamatta.

Talvikkeja ja kotomaan kämmeköitä

Jouduin miettimään puukauppojen tekoa, kun mökin vinttiremontti vei varoja. Päätös tukkipuun myynnistä on aina vaikea: mihin uskaltaisi päästää metsäkoneen rymistelemään, etenkin kun vanhat metsät ovat Suomessa uhanalainen luonnonvara. Olin miettinyt pienaukkohakkuita hakkuutähteiden kulotuksen kera erääseen kuusikkoon, kunhan vain lampaankääpäpaikkamme rajataan pois. Kuinkas kävikään, kun menimme sinne mustikkaretkelle.

talvikkeja_ja_kotomaan_kammekoita2

Vein mökillä kyläilevät kaverini mustikoita keräämään. Matkalla tutulle mustikkapaikalle pysähdyimmekin moneen kertaan ihailemaan erilaisia kukkia, joita en osannut metsäretkellä odottaa. Maariankämmekkä on kotimaisista kämmeköistä yleisin, ja niitä olin sentään nähnyt ennenkin. Sitten eteemme osui vihertäväkukkainen kasvi, jonka kasvitieteilijäkaverini tunnisti nuokkutalvikiksi, ihan yleinen vielä sekin. Mutta toinen kämmekkälöytö yövilkka olikin minulle ihan uusi, ja kasvikirjan mukaan sen esiintyminen onkin oikukasta. Metsänkin pitää olla ainakin viisikymppistä, ennen kuin se suvaitsee ilmestyä paikalle. Lisäksi sillä on erikoiset elämäntavat: kasvi voi piileksiä vuosikaudet sammalikossa kokonaan ilman valoa, jos vaikkapa iso puu sattuu sitä varjostamaan.

sarjatalvikkiSiirryämme valoisaan männikköön teimme neljännen kukkahavainnon: jotenkin puolukkamaisen näköinen kasvi, jolla oli somat kukat ja sahalaitaiset lehdet. Lajia haimme pitkään, sillä sitä ei löytynyt edes kasvikirjoistani. Lopulta kasvitieteilijäkaverini sai puristettua muistilokeroistaan esiin nimen varputalvikki. Hakukoneen avulla selvisi, että se on kasvin vanha nimi, ja nykyään sitä kutsutaan nimellä sarjatalvikki (kumma muutos, sillä sehän on ainoa varpumainen talvikkilaji). Laji on vieläpä juuri ajankohtainen. Suomen Luonnonsuojeluliiton (SLL):n Hämeen piiri kerää siitä havaintoja, jotta selviäisi, mikä on silmälläpidettävän lajin nykytilanne. Se nimittäin ei siedä avohakkuita, vaan vaatii ympärilleen täysikasvuista metsää.

talvikkeja_ja_kotomaan_kammekoita3

En ollut tiennyt maillani olevan mitään erityistä, mutta nyt metsänmyyntipäätös kolkuttaa hieman omaatuntoa. Ainakin pitää lähteä uudelle metsäkierrokselle leimikkonauha mukana ja rajata pois kaikki hienot kasvikohteet. Onneksi sentään sarjatalvikkihavainto tuli paikasta, josta olen noin kymmenen vuotta sitten myynyt puita jatkuvan kasvatuksen periaatteella. Ihan täyssuojeluun ei metsää tarvitse panna, vaikka haluaakin hienojen lajien siellä viihtyvän. Taas kerran metsä opetti jotain uutta.

Yksinhuoltajana mökillä – kuovi ja minä

Mökkielämä aiheuttaa toisinaan henkistä rasitusta. Tänä kesänä olemme seuranneet tiiviisti kuovin pesintää mökkiä ympäröivällä pellolla. Pesän tarkkaa paikkaa ei ollut löytynyt, joten heinänkorjuun alkaessa tarkkailin peltoa hermostuneena. Olin kertonut viljelijälle, että pesä on siellä jossakin, mutta kuinka huomata se ennen kuin se on mennyt niittokoneen läpi. Kuovi lähtee lentoon vasta viime hetkellä, jos sitä häiritään. Tämä ominaisuus oli nyt hyödyllinen: traktorikuski huomasi lentoon lähtevän linnun ja jätti keskelle peltoa heinätupsun pesän ympärille.yksinhuoltajana_mokilla1

Pesän ympäristö muuttui rajusti, mutta kuovipariskunta näytti järkytyksensä jälkeen hyväksyvän uudet olosuhteet. Ne jatkoivat hautomistaan, ja koiras kuulutti reviirin sijaintia tutulla kuo-vi kuo-vi kuo-vi kur-kur-kur-kur -huudollaan.

kuovi kiertelee reviirilläänKoiraskuovia odottaa yksinhuoltajaelämä, sillä naaraat yleensä lähtevät muuttomatkalleen pian poikasten kuoriutumisen jälkeen. Tompan lomat olivat rajallisia tänä vuonna, joten minäkin joudun jäämään mökille yksinhuoltajaksi osaksi kesää. Äitini on sentään auttamassa, milloin ei ole taidekurssillaan. Kun läksimme käymään kaupungissa muutama päivä sitten, kuovipariskunta oli vielä pesällään. Mielenkiintoista palata seuraamaan, onnistuuko pesintä loppuun asti.

-Piia

Myrkkyvaatteita lapsille ja aikuisille?

Suurten vaatemerkkien vaatteet sisältävät monenlaisia haitallisia kemikaaleja, osoittaa Greenpeacen selvitys. On hormonihäiritsijöitä, vesieläimille haitallisia aineita, syöpää aiheuttavia aineita. Testeissä olivat mukana mm. Zara, H&M, Levi’s, Diesel, Esprit, Mango, Vero Moda, Giorgio Armani…

Lähes järjestäen vaatteet sisältävät nonyylifenolietoksylaattia (NPE), jotka Yhdysvaltain ympäristöministeriön sivun mukaan on haitallista vesieliöille, ja lisäksi hajoaa luonnossa myrkyllisempään ja pysyvämpään muotoon NP-yhdisteiksi. Vesieliöiden elinympäristöön aineet joutuvat pesuveden mukana. EU-alueella NPE:n käyttö teollisuudessa on ollut kielletty jo joitakin vuosia.

Monet ftalaatit taas ovat hormonihäiritsijöitä, joita löytyy etenkin vaatteiden ”muovisista” painokuvioista. Lastenvaatteissa niiden sallittu raja-arvo on 0,1 painoprosenttia, mutta Greenpeacen testeissä suurimmat löydetyt määrät olivat huomattavan paljon isompia. Testin kyseenalainen voittaja oli Tommy Hilfiger -merkki, jonka erään vaatekappaleen painosta 37 % oli ftalaatteja!

Syöpää aiheuttavia atsovärejä taas löytyi vain Zara-vaatemerkiltä kahdesta näytteestä.

Vastaavia tuloksia on tullut muidenkin tekemissä testeissä.

Yritämme oman perheen vaateostoksilla suosia kotimaisia vaatteita, luulisi valvonnan silloin toimivan paremmin kuin kiinan-tehtaalla. Helppoa se ei ole, sillä monet kotimaisiksi mielletytkin vaatteet tehdään kaukomaissa. Etenkin lastenvaatteissa on kuitenkin paljon kotimaisia pikkumerkkejä, jotka tehdään Suomessa.

Vähän aikaa sitten löysin todellisia lähivaatteita, kun oman kaupunginosani ompelija oli tuotteineen mukana myyjäisissä: tilasimme Lapsellisesta käsityöpuodista Taitolle joustofroteehousut. Hintakaan ei päätä huimannut, postikuluineen 12 e. Jos kerran vaatteita voi tehdä Suomessa näin halvalla, miksi kotimaisia valmistajia ei ole enempää?

Uudet froteepökät.

Uudet froteepökät.

-Piia

Ps. Myrkkyjäämät ovat myös hyvä peruste käyttää vaatteet loppuun ja suosia kirppariostoksia.

Lapin lintu Helsingissä

Taviokuurna helsinkiläispihassa.

Taviokuurna helsinkiläispihassa.

Onpa meillä hienoja metsiä lähiympäristössämme, totesin taas, kun olimme Taiton ja Valokin kanssa kävelyllä. Ulkoilupolku kulkee vanhojen kuusikoiden, lehtojen ja merenrannan kautta. Välillä matkalla on komeita kallioita, joiden kohdalla polku nousee niin jyrkästi, että lastenvaunujen lykkiminen ylös asti teettää töitä.

Ulkoilupolulta erkanee monessa kohdassa sivupolku, joita olisi ollut mukava lähteä seuraamaan, mutta lastenvaunujen kanssa ei sinne ollut asiaa. Mietimme Taiton kanssa, kenen seurassa hänen olisi mukava lähteä tutkimaan niitä vähän vanhempana, vai sittenkin ihan yksin. Taito oli sitä mieltä, että kummit voisivat olla parasta seuraa.

Kotimatkalla tuli itku, kun Taito parkui kaupunginosamme rakentamissuunnitelmia. Yksi kauniista lähimetsistämme on paikallaan enää vuoden pari, ennen kuin uusien kerrostalojen rakentaminen alkaa. Hän kysyi kerran toisensa jälkeen, eikö uusia taloja voi sitten vain purkaa ja palauttaa metsää takaisin.

Kotipihaan tultuamme naapuri huuteli parvekkeelta, tunnistanko heidän pihallaan kyyhöttävää oudonnäköistä lintua. Taviokuurnahan se oli. Olimme katselleet kämppiksen kanssa samannäköistä lintua ikkunastamme jo pari päivää aikaisemmin ja tunnistaneet sen lintukirjapinon avulla. Taviokuurnat ovat Lapin ja Venäjän pohjoisosien lintuja, mutta huonoina ruokavuosina ne saattavat vaeltaa Helsingin pihoille asti ruuan perässä.

-Piia

Luonnonkukkaloistoa pihalle ja puistoon

Mökin piha näyttää juuri parhaat puolensa, sillä olemme halunneet vaalia luonnonkukkia ja käyttäneet viikatetta valikoiden. Harakankellot, siankärsämöt ja puna-ailakit tuovat väriläiskiä vihreyteen.

Keskikesän kukkaloistoa kesämökin pihassa. Harakankellot ja siankärsämöt kukkivat.

Keskikesän kukkaloistoa kesämökin pihassa. Harakankellot ja siankärsämöt kukkivat.

Helsingissäkin uuden rivitalokotimme pihasta kasvoi esiin pieni luonnonkukkaniitty. Edellinen asukas oli kylvänyt niittykukkien siemeniä, ja lopputulos oli hieno. Ajetulla nurmella ei taas kauheasti elämää ole, ja se voi ahkeran parturoinnin takia olla jopa ilmastoa kuormittava.

Päivänkakkaroiden ja nurmitädykkeiden loistoa Helsingissä rivitalomme pihalla.

Päivänkakkaroiden ja nurmitädykkeiden kukintaa Helsingissä rivitalomme pihalla.

Olen jo monesti antanut kaupungille palautetta, että toivon luonnonkukka-alueita jätettävän lähiöiden nurmikoille. Lasten kanssa on mukavaa tunnistaa kasveja. Niitty elättää myös paljon suuremman määrän ötököitä lintujen ruuaksi kuin lyhyt nurmi, joten monimuotoisuus kasvaa enemmän kuin pelkkien kasvien verran. Perhostoukatkin tarvitsevat hyvin monenlaisia kasveja ruuakseen.

Ihmetyttää, että kaupungin maille luonnonkasveja on niin vaikea saada. Edellisestä kodistamme meidän piti kävellä noin kilometrin matka yksityiseen Herttoniemen puistoon, jotta pääsimme katsomaan luonnonkukkia. Arvokkaaseen vanhaan kartanopuistoon on luontevasti saatu jätettyä alueita, joissa luonnonkasvit voivat kukoistaa. Herttoniemen puistoon on jätetty myös lahopuiden runkoja monenlaisten lahottajaeliöiden ja niitä tarkkailevien iloksi.

Neljävuotias Taito tunnistaa jo hyvän joukon kasveja. Mukavaa on, että monet kasvit ovat myös syötäviä, joten niitä saa maistellakin ihan luvan kanssa. Esimerkiksi suolaheinä ja valkoapilan kukat sopivat hyvin pihalla mutusteltaviksi.

Kaupunkien luonnonkasvialueet sopisivat hyvin koulun opetuskäyttöön. Biologian tunnin lisäksi niillä voisi käydä myös keväisellä kotitaloustunnilla hakemassa villivihannestäydennystä salaatteihin ja muihin ruokiin.

-Piia

Herkuttelua kotimaisella kalalla

Perheessämme ei syödä lihaa. Niinpä syömme joka lämpimällä aterialla joko kalaa, palkokasveja, maitotuotteita tai kananmunaa. Kalavalinnoissa haluamme suosia kotimaista luonnonkalaa, se on sekä terveellinen että ympäristön kannalta paras vaihtoehto, kunhan luonnon lohikalat jättää pois ruokalistalta ja muistaa rajoitukset petokalojen syönnissä. Kalan rasva on myös aivoruokaa, jota ainakin omat aivoni tarvitsevat raksuttaakseen kunnolla.

No, ruokalista alkoi olla valikoimaa siikafile, kuhafile, ahvenfile. Kaikki yli kolmekymppiä kilo, ja kuhaa ja ahventakaan ei pitäisi syödä jatkuvasti elohopeajäämien takia. Välillä ostimme viljeltyä lohta ja siikaa, jälkimmäinen on usein kanadalaista. Toisinaan söimme silakkafileitä ja savusilakoita. Molemmat ovat oikein maukkaita, mutta se dioksiini.

Kun oli syöty kalasoppa, johon pelkkä kala maksoi viisikymppiä, päätimme hakea vaihtoehtoja. Tavallisen kaupan kalatiskiltä sellaista vain ei löytynyt. Sinisimpukoista tuli tehtyä yksi maittava ateria, mutta nekin ovat kai ympäristön kannalta jotenkin kyseenalainen valinta. Pakastevalikoima oli nopeasti läpikäyty, kun kestävän kalastuksen MSC-merkillä varustettuja tuotteita oli tasan yksi. Maailmalla lukuisat kalakannat ovat romahtamaisillaan.

Kauppahalliin siis, ja oijoi sentään: siinähän oli mateita, neulamuikkuja, lahnoja. Oli oikein vaikea valita, mistä ryhdytään ensiksi tekemään ruokaa, kun teki mieli ostaa niitä kaikkia. Nyt on syöty madekeittoa, uunilahnaa, pannulla paistettuja muikkuja ja tänään viimeksi madepataa.

Madetta koskee sama elohopearajoitus kuin haukea, kuhaa ja ahventakin, joten kovin usein sitä ei voi syödä. Nyt sesonkiaika on lopuillaan, joten ihan heti ei onneksi ole uutta tilaisuuttakaan. Muikkuja ja lahnoja sen sijaan voi lisääntymisikäinenkin syödä vapaasti, sillä niiden sisältämät jäämät ovat pieniä. Pidän muikuissa maun lisäksi siitä, että ne ovat ruotoineen syötynä hyvä kalsiumin lähde.

Muikut ovat melkein pikaruokaa, niitä voi nopeasti paistaa pannulla näin:

1) Sekoitetaan leivitysjauhot: lautaselle ruisjauhoja, noin 1-2 tl suolaa, noin 2 tl kuivattua tilliä. Riihiruisjauhoissa on paras maku, mutta tavallisetkin käyvät. Vehnäjauhotkaan ei ole ihan mahdoton valinta.

2) Peratut pikkumuikut pyöritellään jauhoissa.

3) Isolle paistinpannulle pannaan iso nokare voita ja ruokaöljyä, ja levy täysille.

4) Kun rasva tirisee, leivitetyt muikut lisätään pannulle ja vähennetään lämpöä, meillä noin 4/6 on sopiva teho.

5) Muikkuja käännellään lastalla, kunnes ne ovat paistuneet molemmilta puolilta. Paistumisen aikana ehtii leivittää seuraavan erän. Noin joka toiseen erään on pannulle lisättävä rasvaa.

6) Muikut sopivat hyvin syötäväksi vaikka keitettyjen perunoiden kanssa. Me paistamme yleensä kerralla noin 400 – 500 g, josta riittää kahdelle aikuiselle ja kaksivuotiaalle kaksi ateriaa. Kerralla pannulle mahtuu noin 100 g muikkuja paistumaan.

Nyt kun tätä ruokalajia on tullut syötyä jo lukuisia kertoja, muikuille olisi mukava keksiä jokin muukin ruokaohje. Mitähän muuta maittavaa arki- tai viikonloppuruokaa niistä saisi?

-Piia

Metsätaloutta ilman avohakkuita

Toteutimme nyt syksyllä Tompan kanssa kaksi pitkäaikaista aiettamme: ostimme lisää metsää, ja teetimme koko metsällemme luomumetsäsuunnitelman Innofor Oy:llä. Metsää on vaikea saada, kun harva siitä haluaa luopua. Me löysimme kuitenkin perikunnan, joka ei tuntenut metsänhoitoa itselleen luontevaksi. Kaikista ostajaehdokkaista he valitsivat juuri meidät, koska muut tarjokkaat välittivät vain rahasta ja olisivat hakanneet kaiken sileäksi.

Minua hiukan hirvitti, kun sain Innoforin laskun. Suunnitelman sisältö kuitenkin näytti hyvältä. Seuraavien kymmenen vuoden ajalle aikataulutetaan taimikonhoitoa ja ensiharvennusta aikaisemmin avohakattuihin metsiin, ja ”täysikokoisista” voidaan korjata puuta erilaisilla harvennuksilla, joita Innoforin valikoimassa on enemmän  kuin metsähoitoyhdistyksellä. Suunnitelmaan oli merkitty myös metsissä olevia luonnonarvoiltaan erityisen tärkeitä alueita, kuten tervaleppäkorpi puron varressa ja erityisen vanhoja puita sisältävä alue, joka saa jäädä rauhaan kokonaan.

Yllättäen arvio hakkuutuloista luomukonsteinkin oli varsin suuri. Ja korjuusta huolimatta metsän puukuutiomäärä ensi vuosikymmenellä kasvaa huomattavasti. Kaikkia ehdotuksessa olevia hakkuita emme kyllä aio toteuttaa, sillä harvennuskin tekee ikävät koneen jäljet metsään, ja sienipaikkaani en sellaisia kaipaa.

Kun vertasin tuloja nykyiseen palkkaani, aloin jo miettiä, pitäisikö muuttaa maalle hoitelemaan muutamaa vuohta ja jäädä elämään metsätuloilla. Miksi kuljen stressaavaa työmatkaa  ja nökötän toimistossa, kun menoista jonkin verran tinkimällä voisin viettää aikani miellyttävässäkin ympäristössä? No, kynnys on vielä silti aika korkea. Maalla vaikeinta olisi varmaan ystävien jääminen kauas kaupunkiin ja talven kylmyys.

-Piia

Kärpäset ravintoketjun perustana

Tänä kesänä oli mökillä todellakin kesä ja kärpäset. Ennenkokemattoman helleaallon keskellä kärpäslätkät viuhuivat, kun mätkimme mökin sisällä hengiltä kymmeniä huonekärpäsiä päivän mittaan.

Viime vuonna esitin peltoni vuokraajalle toivomuksen, että peltomaan huonon kunnon takia hän lannoittaisi peltoja oikealla lannalla. Saataisiin maahan lisää humusta ja eloa. Toiveeni toteutui, ja valtavan lantakuorman vyöryttyä pellolle ilmestyivät myös kärpäset. Niitä riitti enemmän kuin koskaan ennen, eikä loppua näkynyt mökiltä lähtiessämme.

Ihmettelin jo, missä kärpästen luonnolliset viholliset viipyvät, kun ruokapöytä niille on katettu. Muutaman päivän viiveellä ilmestyikin pellolle parvi västäräkkejä ja poikasiaan lentämään opettavia pääskysiä. Niiden vaikutuksesta kärpäsparvi hiukan harveni, mutta lätkimistä riitti silti.

Myöhemmin kesällä huomasin pellolla lentävän haukan, mutta näin sen niin pikaisesti, etten pystynyt tunnistamaan lajia. Olikohan se viime kesän hiirihaukka vai joku uusi tuttavuus? Omenapuun alta löytyi kasa höyheniä ja sulkia, jotka kertoivat siitä, että ravintoketju toimii huipulle asti.

Niin paljon eläimiä lantakasa elätti, lisäksi vielä peltomaan ötököitä ja lantakuoriaisia. Mieleeni tuli, että jos kaikki maatalousjätteet olisi valjastettu biokaasun tuotantoon (kuten suunnitellaan päästöjen vähentämiseksi), se olisi tästäkin monimuotoisuudesta pois. Lannan hiilisisältö menisikin polttoaineeksi eikä kärpästen rakennusaineeksi. Mutta kun ei ole kestävää jatkaa fossiilistenkaan polttoaineiden käyttöä.

Aina vain törmään samaan: parasta luonnonsuojelua olisi vähentää ja vähentää ja vähentää kulutusta, tässä tapauksessa polttoaineen kysyntää. Sitten vasta joskus olisi mahdollista myös törsätä, kun sukupolvet olisivat pienentyneet ja kuluttajiakin olisi vähemmän.

-Piia

Ps. Oli muuten mielenkiintoista huomata, että kaksivuotiaalle ei vielä oikein aukene, mitä kuollut tarkoittaa. Monet kerrat mäjäytin kärpästä lätkällä ja selitin sitten kärpäsenraatoa osoittaen, että se on kuollut kärpänen. Ja monesti Taito osoitti lentävää kärpästä ja sanoi, että ”siellä lentää tuollut tärpänen”. 🙂

Hiidenmaan polkuja pitkin

Vaellusretkelle pitkästä aikaa! Nuorempana tuli retkeiltyä rinkka selässä paljonkin, mutta sitten innostuimme mökin kunnostuksesta niin, että lomat kuluivat vuosikaudet siellä. Viime kesänä teki mieli jo kokeilla muunkinlaista lomailua. Sovimme silloin Tompan kanssa, että tänä kesänä lähdemme ottamaan selvää mökin lähitienoille rakennetusta vaellusreitistöstä, Hiidenmaan poluista.

Aikaisemmin en ole käynyt vaeltamassa näin lähellä kotinurkkia. Paikka kiinnosti siksikin, että Hiidenmaan alueella on myös ukkini lapsuudenkoti. Äiti vain ei enää muistanut, missä talo täsmälleen on, joten lisäohjelmana oli etsiä sitä.

Kaikki kolme Taiton isovanhempaa järjestettiin häntä hoitamaan mökille. Me taas Tompan kanssa kunnostimme ladossa pölyyntyneet pyörät, pakkasimme rinkat ja poljimme viitisentoista kilometriä vaellusreitistön alkuun. Matkan varrelta löysimme sadon määrästä notkuvan vatukon, sen jälkeen oli hyvä taas jatkaa.

Aloituspisteessä kiva yllätys oli hieno pärekattoinen kota, jota ei ollut merkitty karttaan. Sen sisältä selvisi, että polut ja rakennukset oli luotu paikallisin voimin ja niitä ylläpiti kyläläisten perustama yhdistys. Jätimme rinkat telttaan alkupisteeseen, mussutimme massut täyteen mustikoita ja kiersimme poluilla rennosti ilman suuria kantamuksia.

Hiidenmaan poluilla oli komeita kallioita, vesiä, talousmetsiä ja ihastukseksemme myös hyvää vauhtia luonnontilaa kohti kehittyvää metsää lahopuineen ja hämyisine tunnelmineen. Sitten polun pää alkoi näyttää liiankin valoisalta, ja siellähän se oli, avohakkuuaukio. Tunnelma lässähti joksikin aikaa. Hakkuiden tekijä sentään oli katkaissut polun merkkipuut merkin yläpuolelta, jotta reittiä saattoi vielä kompastella eteenpäin. Myöhemmin lohdutimme itseämme vielä syömällä lakkoja polun halkomalta suolta, mutta tehometsätalouden ulottuminen reitin varrelle otti päähän.

Seuraavana päivänä tapasimme kodan rakentajan, joka tiesi paljon paikallisista asioista ja tunsi sukuni vaiheetkin melkein paremmin kuin minä itse. Hän kertoi myös, että näkemämme hakkuuaukea oli alueen ainoa yhtiömaa-alue, eikä sen omistaja Finsilva ollut rajoittanut hakkuusuunnitelmiaan pyynnöistä huolimatta. Sen omistajaa Metsäliittoa ei siis oma maine kiinnosta. Stora Enso ja UPM ovat olleet myöntyväisempiä maidensa suojeluun, kun alueilla on ollut luontoarvoja. UPM on jopa perustanut mailleen Repoveden kansallispuiston. Toivottavasti ne loput retkeilyalueen metsät saavat pysyä metsän näköisinä. Ensi vuonna ehkä pääsemme ottamaan selvää vaellusreitistöstä kokonaisvaltaisemminkin.

Muistan, että aikoinaan reilausmatkan alussa oli aina sellainen tunne, että mitä me täällä oikein teemme. Hälvenihän se siinä matkan jatkuessa, ja oli kiva nähdä, kuinka muualla eletään. Mutta näin aikuisiällä turismi ei enää ole se oma juttu. Lähilomailu sen sijaan tuntuu mielekkäältä, omiin nurkkiin tutustumisesta tuli hakkuuaukeaa lukuunottamatta hyvä mieli. Oli myös hienoa nähdä, kuinka kyläläiset ovat olleet aktiivisia ja oma-aloitteisesti edistäneet luontomatkailua maillaan.

-Piia

« Older entries Newer entries »