Saako ruualla palkita?

kuva: oniitamo, Flickr, CC

kuva: oniitamo, Flickr, CC

Ruokapalkkiot lasten kasvatuksessa ovat käsittämättömän tehokkaita. Esimerkkinä vaikka tämä arkinen aamun tilanne: päiväkodissa pitäisi olla viiden minuutin päästä, ja nuorimmainen valittaa, että kolmannetkin sukat kiristävät ja paita pitäisi sittenkin vielä vaihtaa. Totean, että jos puetaan väkisin, huutoa jatkuu päiväkodille asti, eikä sittenkään olla ajoissa perillä. Jos vielä jään suostuttelemaan, perillä ei todellakaan olla viiden minuutin päästä. Lupaan, että molemmat lapset saavat ksylitolipastillin, mutta vasta, kun ulkovaatteet ovat päällä. Tulos: molemmat rynnivät alakerran eteiseen niin, että ovat teloa toisensa portaissa, ulkovaatteissa ollaan alta aikayksikön ja päiväkodin aamiaisellekin ehditään ajoissa.

Syyllistyinkö nyt karmeaan kasvatusmokaan, kun käytin ruokaa palkkiona? Tuleeko molemmista aikuisina lohturuokaa tankkaavia olentoja, jotka eivät mahdu kulkemaan ovista?

Olen käyttänyt ruokapalkkioita myös kävelemiseen kannustamiseen, kun kaksi- tai kolmevuotias ei millään olisi halunnut käyttää omia jalkojaan. Kenkien sopivuus oli tarkistettu moneen kertaan, mutta vaunuihin kinuaminen sen kuin jatkui. Otimme käyttöön kävelysuklaa-käytännön: kun kävelee tiettyyn määränpäähän asti, saa myöhemmin kotona palan tummaa suklaata. Käveleminen alkoi sujua, ja vaunut voitiin jättää lopulta autotalliin.

Makean syöminen on kuitenkin pysynyt kohtuudessa, sillä jälkiruuaksi alle kouluikäisillemme riittää karkki tai pari, eikä edes viikonloppuina herkkuja mässäillä kokonaisia pussillisia. Kesäloman alkaessa tyhjensin kaapista viimeisiä joulukarkkeja lapsille erityisherkuiksi.

Minun teoriani mukaan makeanhimo on yksi oire riittämättömästä vitamiinien saannista, siksi meillä pidetään huoli, että kasviksia ja hedelmiä syödään paljon. Karkkeja ei myöskään koskaan syödä tyhjään mahaan, jottei aivoihin jää muistijälkeä sokeriherkuista tehokkaana nälän lievittäjänä. Mutta silti? Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia kokemuksia teillä muilla on ruokapalkinnoista. Onko juuri sinulle jäänyt lapsuuden ruokapalkkioista vääristynyt suhde ruokaan ja millä tavalla?

Mainokset

Toivon tarkoitus

Ihmiselämä jää kovin tyhjäksi ja merkityksettömäksi, jos sen tavoitteena on vain onnellisuuden tavoittelu. Meidän pitäisi myös pyrkiä kehittymään paremmiksi ihmisiksi. Tätä on kirjailija Jari Ehrnrooth nähty julistamassa lukuisissa haastatteluissa. Olen samaa mieltä, ja kiinnostuneena luin Ehrnroothin teoksen Toivon tarkoitus. Lähemmin tarkasteltuna yhteistä ei enää paljoa löytynytkään. Olemme nähtävästi kovin eri mieltä siitä, mitä ihmisenä kehittyminen tarkoittaa.

Toivon tarkoituksessa Ehrnrooth ei juurikaan kuvaile, miten hän itse pyrkii kehittymään paremmaksi ihmiseksi. Osan työstä hän ulkoistaa lapsilleen: ”jos onnistumme kasvattamaan lapsistamme parempia ihmisiä kuin itse olemme, olemme edistäneet ihmisen kulttuurievoluutiota”.

Ehrnrooth ei hyväksy ajatusta, että ihminen olisi eläin muiden joukossa. Hän näkee eläimet ja kasvin vain biomassan kierrättäjinä. ”Jos esimerkiksi jokin eläinlaji kuolee sukupuuttoon, se on ikävää ja murheellistakin, mutta se ei uhkaa kulttuurievoluution jatkumista”.

No, kyllä se voi uhata, jos tulemme poistaneeksi sen lenkin, joka vielä piti eliöiden keskinäisen vuorovaikutuksen verkkoa koossa. Ja etukäteen ei voi tietää, kuinka pitkälle luonnon voi antaa köyhtyä, ennen kuin päädymme palautumattomaan romahdukseen. Siinä mielessä olemme jalat hyvin tukevasti mullassa kiinni.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

Ehrnrooth kirjoittaa paljon suhteesta uskontoon, mutta hänen jumalakuvansa on kovin vanhatestamentillinen ja käskyjen noudattamista korostava. Ymmärrän hänen kritiikkiään ”kaikkivaltiaan terapeutin” vastaanotolle astelevasta nykyihmisestä, mutta kyllä armo nyt kuitenkin on kristinuskon ydin, ollut alusta lähtien. Voi tietenkin käydä kuten hän pelkää, että ihminen mellastaa kerrasta toiseen, kun armo on vastassa aina. Kuitenkin juuri armo on se, mikä meissä tekee muutoksen mahdolliseksi: meille annetaan mahdollisuus palata takaisin yhteisön jäseniksi, vaikka olisimmekin mokanneet.

Ajattelen itse niin, että ihmiseen on hyvin syvälle rakentunut käsitys lahjan ja vastalahjan periaatteesta. Kun saamme lahjaksi armon, hyväksynnän takaisin yhteisöön, meissä herää tarve jakaa hyvää eteenpäin. Niin yksinkertaista se on.

Armon voiman voi tuntea kuka hyvänsä pieniä lapsia kasvattava: kun lapsi raivoaa, heittelee lelut pitkin lattiaa eikä kuuntele kieltoja, hänet voi kutsua syliin. Sylittely- ja lohdutteluhetken jälkeen lapseni ovat itse menneet ja korjanneet jälkensä. Pelkkä vanhatestamentillinen kieltojen ja käskyjen korostaminen ei saa aikaan samaa vaikutusta: ihmisen omaa tahtoa pyrkiä kohti hyvää.

Vaikka näyttäisikin siltä, että kulttuurimme on taantunut omaan nautintoon uppoutuvaksi hedonismiksi, joissakin asioissa olemme vielä edistyneet. Lapsetkin nähdään arvokkaina ihmisinä, joiden kasvattamisessa väkivallan käyttö ei ole enää sallittua. Olemme myös oppineet näkemään ihmisyyden monimuotoisempana kuin aikaisemmin. Yhteiskuntamme laskee ihmiskäsitteeseensä mukaan naiset, homot ja vammaiset, mikä ei ole ollut itsestäänselvää vielä kovin kauan. Toki tässä asiassa kehitys on ollut kovin hidasta, kun kulttuurin edistymisen tähän suuntaan voi ajatella alkaneen jo Jeesuksen opetuksista. Ehkä nämä länsimaisen kulttuurin armoa korostavat, naiselliset piirteet, ovat kuitenkin vieneet kulttuuria eteenpäin.

Mutta siitä olen Ehrnroothin kanssa samaa mieltä, että me tarvitsemme arvoja, jotta olemisemme olisi mielekästä. Jotenkin vain näen hänen teostaan lukiessani hänen ihanneihmisekseen jonkinlaisen akateemisen yrmyilijän, joka tunteensa poissulkevana tarkastelee maailmaa ja harjoittaa korkeakulttuuria. Ne ihmiset, joiden olen nähnyt olevan itsensä ja maailman kanssa rauhassa ja tasapainossa, ovat kovin erinäköisiä, myös keskenään: tinkimättömiä ympäristöaktivisteja, lähiseurakunnan aktiiveja, somaliyhteisön onnellisia jäseniä. Arvot ovat erilaisia, mutta he kaikki tietävät keitä ovat, ja toimivat toisten hyväksi.

Kun mietin omaa ihanneyhteisöäni, näen jonkinlaisen permakulttuuria kehittävän ituhippiporukan, vähän kuin Margaret Atwoodin romaanissa Herran tarhurit. Niin, ei ole enää yhtenäiskulttuuria, emmekä jaa samoja arvoja. Jos se ituhippijoukko onnistuu löytämään tavan elää rauhassa ja sopusoinnussa, ja pyrkii kehittämään permakulttuuria yhä pitemmälle, kelpaako se Ehrnroothille Toivon tarkoituksen tavoitteluksi? Mitä teidän lukijoiden mielestä pitäisi tavoitella? Vai voiko jäädä kotisohvalle rellottamaan kärsimättä lopulta tyhjyyden tunteesta?

Omin päin pihalla leikkimässä?

Tämän päivän Hesarissa avautuu mielipidekirjoittaja, jonka lapsenlapsesta oli tehty lastensuojeluilmoitus – vajaan kuuden vuoden ikäinen lapsi kun oli ollut yksin aidatulla pihalla leikkimässä. Ja lastensuojeluviranomaiset *tulivat* paikalle!

omin_pain_ulkona1Olisi varmaan ajankohtaista lähettää virka-apua tännekin, sillä meillä ajoittainen yksin ulkona leikkiminen on aloitettu kolmevuotiaana. Nytkin kuusi- ja kolmevuotiaat ovat majanrakennuspuuhissa rivitaloalueen kyljessä olevassa metsikössä. Rivitalopihamme on ison taloyhtiön sisällä. Taloyhtiön pihatietä ajavat autot ovat minun mielestäni se suurin uhka.

Lapset ovat toki kovin erilaisia luonteeltaan. Meidän lapsemme ovat viilipyttyjä, jotka ovat tähän asti yleensä noudattaneet sovittuja sääntöjä. Kämppis ei vielä uskalla päästää omaa kolmevuotiastaan yksin pihalle, sillä tämä ei samalla tavalla välitä siitä, mitä on sovittu.

Toki kaikenlaista voi sattua, mutta muistan oman lapsuuteni  majanrakennusleikit lähimetsässä niin mukavina, etten sellaisia halua lapsilta riistää. Eikä ole muuten allergioita sen enempää minulla kuin lapsillakaan. Heillä on sitä paitsi aina voittajafiilis kotiin tullessaan, kun ovat saaneet seikkailla omin päin.

Kauniita unia perhepedissä

Joku kyseli, mitä perheen nukkumisjärjestelyille nykyään kuuluu, olenhan ollut innokas perhepedin kannattaja. Hyvää kuuluu, kiitos, unet maittavat perhepedissä edelleen. Pitäisi laittaa myyntiin tuo varastosta löytynyt pinnasängyn patja, jota ei koskaan otettu paketista. Tosin nykyään perhepedissä nukun minä kolmivuotiaan nuorimmaisen kanssa, viereisessä sängyssä eskarilainen. Mieheni kiskoo unensa lastenhuoneen sängyssä. Viikonloppuisin vaihdetaan ja minä pääsen yhdeksi yöksi lastenhuoneeseen. Sääntö on, että se jolle sikeät yöunet ovat kulloinkin tärkeimmät ja jolla on aikaisin herätys, saa nukkua lastenhuoneessa.

Olemme kyllä pohdiskelleet perheelle uusia nukkumisjärjestelyjä. Jospa lapsille vaikka hankittaisiin kerrossänky lastenhuoneeseen? Nuorimmaisella oli kylläkin eilen omat suunnitelmansa:

V: Äiti, me voitaisiin hankkia meille sellainen aikuisten kerrossänky, jossa sinä ja isä nukkuisitte. Minä nukkuisin Taiton kanssa tässä isossa sängyssä.
Ä: Mitä, olisiko Taiton vieressä kivempi nukkua kuin minun vieressäni?
V: Joo! Jos minä herään yöllä ja pelottaa, voin ottaa Taiton taskulampun. Ja sitten me voidaan valaista sillä ja tanssia ja ollaan tosi iloisia.
T: Mutta ethän sinä edes tanssi vaan hypit.
V: Tanssinpas. Näin: pom pom pom.
Ä: Pitää vielä harkita asiaa. Ehkä sinulle pitäisi hankkia ihan oma lamppu?

Toistaiseksi kyllä viihdyn vielä hyvin näin. Olen kuin Fingerporin kunnanjohtaja Aulis Homelius, joka kaipaa pikkulasta sänkyynsä.  On ihana nukahtaa lämmin lapsi selkää vasten. Korvatulpat tarvitsen tosin korviin, sillä lasten tuhina haittaisi uniani.

perhepeti ja kilpikonna

Jaahas, taaskaan ei ole sänkyä pedattu. Kilpikonna on lapsille tärkeä unilelu, jota he vaihtelevat vuoroöin.

Olemme tavoitelleet sitä, että lasten nukkumiseen liittyy mukava ja turvallinen olo. Sillä tavalla yöpuulle on mukava mennä ja ei tule iltataisteluja nukkumaanmenoajasta. Meillä on vieläkin tapana nukuttaa lapset laulamalla, eikä siihen yleensä tarvita kovin monta biisiä. Tyypillinen ”soittolista” voi mennä vaikka tähän tapaan:

– Lennä lennä leppäkerttu
– Nuotiolaulu
– Kaksi on paatissa soutajaa
– Lounatuulen laulu
– Soittajapaimen (Tein minä pillin pajupuusta)
Rakovalkealla
– Vem kan segla förutan vind + ekstrasäkeistöt Vem kan flyga med JAS-gripen
– 500 miles
– Pii pii pikkuinen lintu
– Jumalan kämmenellä
Hiljainen tienoo

Vaihtelu olisi kyllä ajankohtaista, sillä rauhalliset ja helpot biisit tuntuvat loppuvan kesken. Joulun alla lauletaan joululauluja ja kesällä Nocturnea, mutta lisää pitäisi opetella. Vuodenvaihteessa treenasimme Rauli Baddingin Tähdet tähdet -biisiä, jota on kyllä kiva laulaa, mutta onko se liian ”itsemurhabiisi”? Jääkö se soimaan jonnekin lasten alitajuntaan?

Kämppiksellä taas on sellainen näkemys, ettei lapsia pitäisi liikaa hemmotella nukkumaanmenossa, vaan lapsen on osattava nukahtaa yksinkin. Minä luotan siihen, että sekin taito tulee samalla, kun nukkumaanmenoon liittyy paljon hyviä tuntemuksia. Joskus joudumme sanomaan, että nyt on pakko tehdä iltahommia, eikä ehdi tänä iltana laulamaan. Silloinkin on uni tullut.

Nuorimmaisen vauva-aikana minulla oli tarkistuslista hyviä unia varten. Tärkein sääntö kuului ”massu täynnä ja vaippa tyhjä”. Nälkäisenä kun ei uni tule, ja myös vessähätä voi tehdä levottoman olon. Niinpä vauva potatettiin erityisen huolellisesti illalla nukkumaan mennessä. Meillä vauvat myös piti nukuttaa kohoasennossa tyynyn päällä, jottei refluksi vaivannut. Nukkumaanmenokitinät olivat tällä käytännöllä niin harvinaisia, että annoin suosiolla särkylääkettä, jos lapsi vielä heräsi nukkumaanmenon jälkeen itkemään.

Hei, sehän osaa jo vaikka mitä!

Lasten vauva-aikana samojen hoitorutiinien toistuminen toisinaan uuvutti, mutta vauvoilla oli ratkaisu siihen: juuri sellaisina hetkinä niillä oli tapana yllättää vanhempansa jollain uudella taidolla.

Isompien lasten hoito on paljon rennompaa, mutta yhä he vain yllättävät oppiessaan uutta. Samalla koko perheen elämänpiiri laajenee. Kolmevuotiaamme on taapertanut alushousuissa jo yli puolet elämästään. Vaipoista vapautuminen teki kotoa lähdön paljon helpommaksi: ei tarvitse miettiä matkan varrelle tukikohtia vaippojen vaihtoon eikä roudata vaippasäkkiä mukana.

pyöräilyä avaraan maailmaan

Avaraan maailmaan. kuva: De Vossemeren, Flickr

Uudelleen elämänpiirimme laajeni nyt syksyllä, kun kuusivuotias Taito jätti apupyörät, ja voimme lähteä käymään ostarilla parin kilometrin päässä. Vaikken hölkkäämisestä pidäkään, oli riemastuttavaa juosta lapsen vieressä hänen polkiessaan innokkaana eteenpäin. On ollut ihanaa päästä helposti retkeilemään muuallekin kuin lähimetsään. Moni varmaan kysyy, kuinka pyöräily voi alkaa vasta kuusivuotiaana. Enpä olekaan turvallisuushakuisempaa lasta tavannut: pyörän selkään hän on uskaltautunut vasta, kun osaa ihan varmasti, ja ajamaan vinolla pihatiellä hän suostui vasta ajettuaan kuukausia muualla.

Uutta yhteistä tekemistä löytyy muutenkin lapsien kasvaessa. Syksyllä huomasin, että kolmevuotias Valokkihan osaa pelata lauta- ja korttipelejä toisten mukana. Keväällä vielä taaperon ilmestyminen näköpiiriin sai pelaajat varuilleen: ei – eiiii saa ottaa niitä nappuloita eikä pureskella kortteja. Nyt hän ei olekaan enää kortteja pureskeleva taapero, vaan tietää pelin tavoitteen, osaa toimia omalla vuorollaan oikein, laskee nopan silmäluvun ja liikuttaa pelinappulaansa kuten pitääkin. Taputtaa ihastuneena käsiään voittaessaan ja nostaa metelin, jos sattuu häviämään.

Lasten suosikkikorttipeli on Unon yksinkertaistettu versio Doodlebugs, jossa on mukavat pyöreät ja värikkäät pahvikortit. Noppapeleistä olemme pelanneet pienimmän kanssa selkeitä lähdöstä maaliin -pelejä, kuten Laiva on lastattua noppapeliversiona. Esikouluikäinen on innoissaan jätkänshakin ja tammen peluusta. Noppapelejäkin pelaamme monenlaisia, ja Haban Eläinpyramidia, jossa eläimet tasapainoilevat krokotiilin selässä. Tietokonepeleihin emme ole vielä koskeneet, lapset vain toisinaan harjoittelevat näppäimistöllä kirjoittamista. Aivoille tekee hyvää touhuta jotain käsillä, ja olen huomannut, että monet tietokoneen ääressä viihtyvät lapset näyttävät masentuneilta.

Viime aikoina kolmevuotiaan kiinnostuksen kohde on ollut laskeminen: hän laskee kaikkea ympärillään, ja yrittää muistella, mitä lukuja tulikaan kymmenen jälkeen. Ja me dippainssivanhemmat tietysti huokailemme ihastuneina. Mitähän seuraavaksi?

Ituhippi Milanossa

Tämän syksyn kummallisuuksiin kuului kaksikin matkaa Eurooppaan, ja tämä jälkimmäinen vei minut ja perheeni Milanoon. Luottamustoimeen liittyvälle matkalle sai ottaa perhettä mukaan, jos vain maksaa tämän osan kuluista itse, joten reissussa oli mukana myös mieheni ja kuusivuotias esikoinen. Kolmivuotias kuopus sai sen aikaa nauttia mummolassa isovanhempien jakamattomasta huomiosta.

fiera di sinigaglia

Mitä matkalla kannattaa nähdä ja tehdä, kun on pari lomapäivää? Minusta niitä samoja asioita, jotka meitä kotonakin kiinnostaisivat. Toisaalta halusimme nähdä sellaista, mihin ei Suomessa ole mahdollisuutta. Kohteiksi valikoituivat siksi iso lauantaikirppari Fiera di Sinigaglia, keskustan kyljessä oleva valtava vanha linna Castello Sforzesco puistoineen ja akvaario Acquario Civico. Ituhipin oli myös mielenkiintoista tarkkailla, miten ympäristötietoisuus näkyy paikallisessa arjessa.

Uusissa paikoissa joukkoliikenneratkaisuihin tutustuminen on lempipuuhaani. Metro vei meitä vauhdikkaasti paikasta toiseen, lippuautomaatit olivat helppoja käyttää ja vaihdot linjalta toiselle selkeitä. Jos aikoo säilyttää henkensä ja terveytensä, joukkoliikenne onkin Italiassa parempi Milanon metrovaihtoehto kuin nousta päättömästi kaahaavan taksikuskin kyytiin. Monilinjaisen metron rinnalla on Milanossa tarjolla kymmenen paikallisjunalinjaa, ratikoita, rollikoita ja busseja. Hyvästä joukkoliikennetarjonnasta huolimatta miljoonakaupunki oli täynnä myös kaikkialle ristiin ja poikittain pysäköityjä autoja. Pienet automallit olivat suosiossa, sillä monille kapeille kaduille ei kaupunkimaasturilla ole asiaa. Ilma oli likaista siitä huolimatta, että hybridiautoja näkyi paljon liikenteessä. Kaahareiden sekaan uskaltautuneita pyöräilijöitäkin näkyi yllättävän paljon.

ituhippi_milanossa6Kirpparireissu antoi kosketusta myös paikalliseen aktivismiin. Ripa di Porta Ticinese -kadulla kanavan varrella oli kirpparikojujen lisäksi myös kasvisravintola sekä valtava ja näyttävän näköinen luomupitseria Pizzeria Naturale. Kaupoissa luomutuotteet olivat muutenkin hyvin esillä, osa laadukasta ruokatarjontaa. Ostimme pari ”aktivisti-t-paitaa”, sillä entiset ovat jo kuluneet kurjaan kuntoon. Oikeita yksityisiä myyjiä olisi saanut olla enemmän, myynti oli aika ammattilaisvetoista. Lastenvaatteita jäin kaipaamaan? Missä olisivat olleet MLL:n kirppareita vastaavat tapahtumat?

luomupizzeria
ituhippi_milanossa7Meille jaettiin myös lentolentinen, jossa Milanon ensi vuoden maailmannäyttelyä vastustavat aktivistit tiedottivat toiminnastaan. Maailmannäyttelyn teemahan kuulostaa äkkiseltään hyvältä: Feeding the planet, energy for life – ruokaturvasta ja ruuan monimuotoisuudesta siis puhutaan. Samalla toki tarvitaan 200 hehtaarin maa-alue nopeaan rakentamiseen. Aktivistit syyttävät järjestäjiä väärinkäytöksistä ja pitävät maailmannäyttelytoimintaa ylipäätään vanhentuneena. Vaikea sanoa näin asiaan tarkemmin perehtymättä, pitäisikö olla No Expo vai Expo 2015.

ituhippi_milanossa5Milano on lemppari- Aku Ankka -piirtäjäni Marco Rotan synnyinkaupunki ja paikka, jossa hän teki suuren osan työuraansa. Paikalliset arvostavat enemmän Aku Ankan taskukirjojen tyylistä huiskintaa kuin huoliteltuja Barks-henkisiä sarjoja. Rota on tehnyt molempia, taskukirjatyyliä etenkin Topolino-lehtiin, joita myytiin myös kirppiksellä. Vaikka kuinka harkitseva kuluttaja olenkin, askartelutarvikkeita en voi vastustaa. Ostin kirpparilta askartelumateriaaliksi vanhan sarjiskirjan, jossa on Barks-klassikoita italiaksi. Sen lisäksi Imaginarium-lelukaupasta mukaan tarttui kuviota leikkaavia askartelusaksia ja kuvio-rei’itin. Täältä pesee taas kohta joulukorttia, lähipiiri hyvä!

ituhippi_milanossa8Linna ja akvaario osoittautuivat hyviksi valinnoiksi. Niin me kuin kuusivuotiaskin olemme kiinnostuneet puista, kasveista ja eläimistä. Linnan puistossa saimme kuljeskella valtavien puiden joukossa, joista suurimman osan lajia emme edes tunnistaneet. Akvaariossa taas uiskenteli Italian jokien, järvien lajistoa ja Välimeren eliöitä. Akvaariorakennus oli muuten kaupungin edellisen maailmannäyttelyn ajalta, vuodelta 1906, ja sekin oli eläinaiheisine kohokuvineen jo nähtävyys.

Milanon akvaariorakennusHallitseva piirre Milanossa oli kaikkialla näkyvä vehreys, mutta ei puistoissa vaan rakennuksissa. Lokakuun alun leppeässä ilmassa kasvit kasvoivat vielä humisten, ja niitä oli parvekkeet ja katot täynnänsä. Eikä mitään pelargonioita vaan kokonaisia puita ja pensaita ruukuissa. Kelpaahan sitä tuollaisessa ilmastossa elellä ja keskittyä luomaan kauneutta ympärilleen. Suomessa otetaan asiat vakavammin ja keskitytään tiukkaan insinööriosaamiseen – ilmastomme vaikutusta, sanon minä.

Milanon ja Malpensan lentokentän välisellä tiellä kiinnitin huomiota tietullipisteisiin, joiden kautta bussimme sujuvasti ajoi. Italiassa lienee Euroopan vanhin tietullijärjestelmä, sillä Wikipedia tietää kertoa, että Milanon lähelle ensimmäiset tietullit otettiin käyttöön vuonna 1924! Moottoritielle ei olekaan asiaa ilman maksua. Kuinkahan kauan Suomessa vielä aiheesta keskustellaan?

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olimme turistimatkalla lapsi mukana. Olimme ajatelleet, että puu ja talo sovussaparempi katsella maailmaa enemmän vasta sitten, kun lapset matkasta voivat jotain muistaa, ja uusien paikkojen näkeminen voi jotain antaa. Ylipäätään emme harrasta kepeää lentolomailua tuosta noin vain, nytkin reissaamisen syynä oli luottamustoimen hoitaminen. Päästöt kompensoimme maksamalla puiden istuttamisesta sopivan palvelun kautta.

Matkailu on aika erikoinen ilmiö, koska perinteisessä lento ja hotelli -reissussa heittäytydään irti kaikesta kotoisasta. Olo tuntuu vieraalta, vaikka ympärillä on hotellin luksus. Olihan se kuohuviinitarjoilu osana hotellin aamiaispöytää mielenkiintoinen kokemus, mutta luontevampaa minulle on viettää vapaa-aika jossakin, mikä liittyy juuriini jollakin tavalla. Kuusivuotias viihtyi, mutta sanoi, että olisi vielä mieluummin ollut pikkusiskon paikalla mummolassa. 🙂

Mikä on ihmiskunnan paras keksintö?

Kyllä syysflunssaa potiessa vahvistuu vanha käsitykseni, että paras keksintö ovat kipulääkkeet. Kodeiininappi illalla nukkumaan mennessä vie kolotukset ja kurkkukivun mennessään. Hyvien unien jälkeen toipuminenkin onnistuu paremmin.

karhunpoika sairastaa

kuva: Keith Williamson

Muuten meillä on käytössä vanhat konstit: yrttejä vihreän teen joukkoon, suolaliuostippoja nenään. Ruokavalion suhteen minulla on hyvä muistisääntö: karhunpoika sairastaa -laulun ruuat ovat ne, joita pitää flunssan iskiessä välttää. Ei siis vehnäkorppua valkoista sen enempää kuin maitoakaan, niin tukkoisuus hiukan helpottaa. Ai miksi ei? Maito lisää limaneritystä (kyllä vain – makustelepa, miltä nielusi tuntuu maitolasillisen juomisen jälkeen). Vehnägluteeni taas voi aiheuttaa hengitysteiden turvotusta, jos on sille herkkä. Meidän perheessämme ei ole vielä syöty yhtäkään korvatulehdusantibioottikuuria sen jälkeen, kun aloimme ottaa ruokavalion huomioon heti flunssaoireiden ilmettyä. Onkohan vaikutus ollut psykosomaattinen vai aito?

Palasimme syyskuuksi mökille sadonkorjuuseen ja nauttimaan luonnonrauhasta. Juoksevan lämpimän veden ääreltä lähtiessäni mietin, onko syyskuinen mökkiloma sittenkään ihan viisas ratkaisu. Mutta onneksi kesä palasi vielä hetkeksi perille päästyämme. Tyytyväisyyteeni vahvistui, kun luin nettihesarista, että Helsingissä jyllää erikoiseen aikaan ilmestynyt norovirusepidemia. Olisikohan se ohi jo sitten, kun palaamme?

Esikouluun

leikkejä ravintola sahanpuruKuopus kysyi, miksi emme ole enää kesämökillä, vaikka on vielä kesä. Esikouluhan siihen on syynä. Pitkä ihana hellejaksokin loppui juuri esikoulun alkuun, ja ensimmäisen päivän aamuksi oli etsittävä sadevaatteet.

Ravintola SahanpuruTuntui haikealta lopettaa mökkikesä juuri kesken sadonkorjuuajan. Lasten leikkipaikka mökin pihalla, Ravintola Sahanpuru, on nyt tyhjillään. Päätimme tuoda lapsen elokuuksi esikouluun, jotta hän pääsisi tutustumaan sen käytäntöihin yhdessä toisten kanssa. Syyskuuksi palaamme sadonkorjuulomalle.

Nykyajan koulutunnelmiin tutustuaksemme luimme Tompan kanssa Maarit Korhosen pamfletin Koulun vika?. Korhosen kertomukset ala-asteluokan arjesta olivat niin mukaansatempaavia, että ahmaisimme molemmat kirjan samana iltana. Lasten kasvatuksen ohessa opettaja joutuu kasvattamaan myös lukuisten lasten vanhempia. Uraohjus passittaa lapsensa harrastusrääkkiin ja viinalta haiseva äiti on hukannut vähänkin elämänhallinnan. Korhonen on omistautunut opettajantyölleen ja etsii kullekin lapselle sopivia oppimistapoja. Ääniyliherkkä saa kuulokkeet päähänsä tehtävien teon ajaksi, ja kuulemalla oppiva pääsee näpräilemään käsillään opettajan selittäessä.

kuvaaja: Senorelroboto, Wikimedia Commons

kuvaaja: Senorelroboto

esikouluun_koulun_vika_1340703626Silti luomuilijana kaipaisin myös laajempien vaihtoehtojen miettimistä? Onko paras tapa oppia tosiaan pulpetissa istuminen ja taululle katsominen? Ihan uusien tapojen hakeminen taitaisi jo ylittää opettajan voimavarat. Aivotutkijat kuitenkin kertovat luovuuden lähteiden tukahtuvan sitä perusteellisemmin, mitä nuorempina lapset joutuvat mukautumaan kaavamaisiin toimintamalleihin. Ja kyllä, odotan käytöstapoja ja toisten huomiointia, mutta jos tekeminen on aina toisten ohjelmoimaa, oma-aloitteinen kekseliäisyys kärsii. Ehkä tekijän uusin pamfletti, juuri ilmestynyt Herää, koulu!, pohtii tätäkin?

Mökin kaunista ympäristöä kaipaan vielä enemmän kuin tuoreita kasvimaan ja metsän herkkuja. Miksei kouluympäristö voi olla kauniimpi? Ympärillä rehottava luonto vaihtui nyt valkoisiin vähän nuhjaantuneisiin tiiliseiniin, asvalttiin ja betoniin. Toivottavasti lapset keksivät hyviä leikkejä niidenkin ympäröiminä.

Pikku biologina rannalla

kotilo ja rupikonnaMökkiranta on arvossaan näillä helteillä. Rehevä lammenranta on paljon muutakin kuin uimapaikka. Toisinaan kun lapset polskivat, heilun saunakauhan kanssa rantavedessä ja kerään lammen otuksia vesiastiaan tutkittavaksi. Tällä kertaa löysin pari pikkusammakkoa (vai rupikonnaa?), sudenkorennon toukan, sauvaluteen ja kotiloita. Somat vesiskorpionit pikkuisine saksineen ovat myös rannallamme yleinen näky. Lapset ovat aivan ihastuksissaan, kun pääsevät seuraamaan eläinten liikkeitä. Tutkimisen jälkeen otukset tietenkin päästetään pikaisesti takaisin kotiinsa.

sauvalude

sauvalude

Yllättävän monet tutun veden pikkueläimet kuuluvat luteiden alalahkoon: veden pinnalla kiitävät vesimittarit, rantavedessä uiskentelevat vesiskorpionit, malluaiset ja sauvaluteet. Vesielämään sopeutuneet luteetkin tarvitsevat ilmaan hengittääkseen. Vesiskorpioneilla ja sauvaluteilla on hengitysputki, jonka kautta ne käyvät aika ajoin haukkaamassa happea. Tilanteen käydessä tukalaksi ne voivat ottaa siivet selkäänsä ja lentää etsimään uutta vesilammikkoa.

pikku biologiPikkusammakot eivät oikein viihtyneet vedessä, ja löysinkin ne mönkimästä mutaisella rannalla ihan vesirajassa. Hienosti ne silti osaavat uida sammakkoa, ja kömpivät sitten taas vedessä kelluvan oksan päälle tai kiipeävät ämpärin laitaa pitkin ylös. Mitä paremmin rannan elämään tutustuu, sitä varovaisemmiksi käyvät askeleet: pikkusammakoitakin oli rantamudassa niin paljon. Jottei vahingossa tallaisi yhtäkään, pitäisi lakaista tie edessään jainalaiseen tyyliin. Rannalla kulkiessaan sitä tuntee olevansa luonnon häirikkö, mutta luonnonsuojelua luonnon tunteminen kyllä edistää. Ellei suorastaan ole sille lähtökohtana?

Kesäkana kirmaa horsmien keskellä

Viime vuoden hyvien kokemusten innostamina kävimme hakemassa kesäkanat tällekin kesälle. Siellä ne kuusi kanaa nyt ovat kotkottaneet ja rotkottaneet muutaman viikon. Tälläkin kertaa ne on noudettu mökkipaikkakuntamme tehotuotantokanalasta, jossa ne olivat varttuneet vuoden ikäisiksi. Vielä sinne jäi 36 000 niiden kaveria.

Eläintenpidon suuruusluokan miettiminen saa pään pyörryksiin. Rakennus, johon kymmenet tuhanneet kanat mahtuvat, ei ole loppujen lopuksi kovinkaan suuri. Tietä pitkin ohi ajaessa paikka ei näytä mitenkään tavallista maatalousrakennusta kummemmalta. Jos eläintenhoitaja käyttäisi sekunnin jokaisen kanan voinnin tarkastamiseen päivässä, hän saisi kierrellä kanalassa kymmenen tuntia. Sivutöinään hän kasvattaa kananuorikkoja, joita on vielä 50 000 toisessa paikassa sijaisevassa rakennuksessa. Sellaista se perheyrittäminen nykyään on.

Perheyritys on myös se kananjalostuksen jättiläisfirma, jonka tuote näiden kesäkanojen rotu on. Kanoista on sukupolvesta toiseen määrätietoisesti jalostettu tuottavampia ja ahtaisiin kasvatusoloihin sopeutuneempia. Mielenkiintoista kuitenkin, että niillä on siitä huolimatta luonne-eroja. Kuudesta kanasta viisi viettää aikansa pääosin aitauksessaan, vaikka oven jättäisi auki. Kuudes on seikkailija, joka ensiksi järjesti itselleen pesäpaikan ulos muiden muniessa sisälle. Pian sekään ei riittänyt, vaan kana onnistui löytämään tavan päästä verkkoaitauksen ulkopuolelle. Välillä se suunnistaa määrätietoisesti korkeaan horsmatiheikköön, jonne se on muotoillut itselleen uuden pesäpaikan.

Kanat on jalostettu suoltamaan munia käsittämättömät määrät. Meille riittäisi kyllä vähempikin. Välillä kuusi eläintä on onnistunut munimaan seitsemänkin munaa päivässä. Etenkin keitetyt särkikalat ovat niin vahvaa ruokaa, että saavat kanat riehaantumaan. Kanat ovat yhtä hyviä ruuantähteiden syöjiä kuin koirakin: melkein mikä tahansa pöperö katoaa nälkäisiin nokkiin. Päivittäisenä ruokana annamme tasapainoiset rehut: tiivisterehua, kauranjyviä läheiseltä maanviljelijältä, kalkkia ja munankuoria. Ruokien lisäksi kanat tarvitsevat syötäväkseen myös pikkukiviä, joiden avulla niiden kupu jauhaa ruuan pieneksi: hampaita kun kanoilla ei ole.

Kanaset ovat hyvin kotiutuneet uuteen majaansa vanhaan navettaan. Lapsetkin (6 ja 3 v) saavat tottumusta eläinten hoitoon, kun käyvät välillä kahdestaan hakemassa munat kanalasta. Meillä ei ole ollut muita lemmikkejä, ja lapset suhtautuvat arastellen kotieläimiin. Maalla saa onneksi ”siedätyshoitoa” niin pienistä kuin isoistakin otuksista, tänään viimeksi ihmeteltiin naapurin kissaa ja lehmiä.

« Older entries Newer entries »