Säästöpossun tammikuu: läträäjä vai ei?

vesi

kuva: Hibahaba, Flickr, CC

Vuoden aluksi kolahti postiluukusta tervetullut lasku: elämäni ensimmäinen kulutukseen perustuva vesilasku! Euroistaan tarkan ituhipin elämässä tämä osa-alue oli jäänyt hämärän peittoon. Sähkölaskumme on pieni, ja osaan käyttää lämpöä tehokkaasti, mutta entä lämmin vesi? Onko sokea pisteeni suihkussa läträäminen? Ainakin suihkussa käyminen kesti kauemmin kuin kämppiksillä, mutta olen ainoa tuntemani ihminen (perheenjäseniä lukuunottamatta), joka sulkee hanan saippuoinnin ajaksi. Nykyisessä taloyhtiössämme täällä maalla vesi laskutetaan kulutuksen mukaan, kylmä ja lämmin erikseen.

Keskimääräisen kerrostaloasukkaan vedenkulutus on Helsingissä suuruusluokkaa 170 litraa vuorokaudessa, ja omakotiasujalla reilusti vähemmän. Entisessä rivitaloyhtiössämme 14 euron vesimaksu per asukas kuukaudessa perustui kuulemma todellisiin kuluihin, eikä ihan riittänytkään. Ylittyisikö nyt 14 e per nuppi, kun maksan oikeasta kulutuksesta? Vesilasku tulee vain kaksi kertaa vuodessa, joten jouduin jännittämään lukemia kuukausitolkulla.

Iloinen yllätys: perheeni vesilasku oli vain 53 e neljän kuukauden ajalta. Kulutus on vain 30 l per nenä vuorokaudessa! Perinteisellä vesimaksulla maksaisimme reilusti toistenkin kuluja, nyt säästin yli satasen!

Kuinka tähän päästiin?

Helsingin kylppärissämme oli kylpyamme. Minulla oli tapana nautiskella suihkussa ekstralämmöstä sulkemalla ammeen tulppa ja antamalla lämpimän veden kerääntyä jalkoihini. Täällä maalla suihkun lattia on kylmä, eikä ammetta ole. Parin suihkukerran jälkeen hain lisämukavuutta ottamalla lasten kylpyammeen käyttöön: taas jalat ovat lämpimässä vedessä, aah… Mutta kas kummaa, samallahan näen kätevästi, paljonko vettä kuluu. Ja itse asiassa, kun vesi kerran on jo siinä, voinkin hyödyntää sen myöhemmin vessan vetämiseen…

Tähän tapaan alkoi säästäväinen vedenkäyttöni kehittyä syksyn mittaan. Vesimittarin raksutus mietitytti, ja tavaksi tuli huudella perheenjäseniä hoitamaan pisut samalla vedolla. Suihkussa läträsin kuten ennenkin, mutta vesi tuli hyödynnettyä toiseenkin kerran vessassa: ämpäri ja kauha avuksi. Tiskaamme käsin, ja astianhuuhteluvedetkin päätyvät vessaan.

Mutta en vieläkään käsitä, miten ero meidän kulutuksemme ja tyypillisen kulutuksen välillä voi olla niin suuri. Enhän ole vielä edes ottanut kovia keinoja käyttöön: esim. käsienpesuvesi lorisee suoraan viemäriin, ja suihkuvettä minulla kuluu edelleen tuplasti mieheeni verrattuna. Intiimipesussakin läträämme, koska pesemme lian pois vedellä, emmekä hankaa vessapaperilla.

Mihin te muut oikein saatte kaiken veden kulumaan? Käyvätkö kaikki muut suihkussa päivittäin? Keski-ikäistä lähestyvän aineenvaihdunnalla tunnen pari kolme suihkukertaa viikossa riittävän ihan hyvin, lapsille samoin. Toisaalta pyykinpesu ei näy kulutuksessamme, koska sen maksamme pyykkituvan hinnoissa.

Ps. Ehkä me kaikki vielä joskus näemme isommankin muutoksen, kun kalliin ja fosforia haaskaavan viemäri-infran tilalle rakennetaan modernit kuivakäymälät. Sitä odotellessa voisi vaikka kehittää ratkaisun, jolla suihkuvesi ihan automaattisesti täyttäisi vessanhuuhtelusäiliön. 🙂

Mainokset

Ekaluokkalaisen elämää: Viikkoraha-asiat

rahoja laskemassaViikkorahani on 150 senttiä viikossa. Viikkorahan ansainti EI ole helppoa. Minun pitää ansaita se näin: tiskaaminen kerran viikossa. Osallistuminen siivouspäivään. 10 senttiä päivässä lisää saan, jos luen pikkusiskolle kirjan.

Taito

Lähiruokaa valtatien varrelta

lahiruokaa_valtatien_varrelta3En taida olla ainoa, joka haluaisi ostaa lähiruokaa ja paikallisten pienyrittäjien tuotteita. Nelostien varrella niitä on tarjolla mukavissa puitteissa, Heinolan Heilan lähiruokakaupassa ja ravintolassa. Silloin kun kuljemme Helsingin ja Etelä-Savon väliä autolla, siitä on tullut vakipysähtymispaikkamme. Lapsillekin on kiva leikkipaikka, tosin ulkona.

Heilan hyllyssä on ihan tavallista ruokaa lähituottajien tekemänä: leipää, jauhoja, juustoja, mutta joukosta minun kaltaiseni ituhippikin löytää toisinaan uusia juttuja. Ketkä kaikki ovat maistaneet valkolupiinin versoja? Minulle ne olivat ihan uusi tuttavuus: mukavan rapeita, nopeasti kasvavat versot sopivat hyvin talvisalaatiksi.
valkolupiinin versoja
Paikan erikoisuus on myös viinikauppa: Alkon tuotteiden sijasta pääsee kokeilemaan kotimaisia marjaviinejä ja siidereitä, tai vaikka sahtia. Valkoherukkaviini on muuten maultaan yllättävän lähellä rypäleistä tehtyä marjaviiniä.

lahiruokaa_valtatien_varrelta2Mistähän muuten johtuu, että lähiruokapaikkojen valikoimassa on aina myös suklaata? Kaakaopuu ei taida kasvaa kovin lähellä? Konvehtien tekeminen tuo ehkä kaivattua lisätuloa jollekulle maatilan emännälle. Syötäviä lahjoja on kiva antaa, ne eivät jää kaappeihin pölyttymään, ja huolella tehdyt suklaat ovat myös kauniita.

Olisi kiva löytää muitakin lähiruokakauppoja. Helsingissä olen käynyt Anton & Antonissa ja Mikkelissä Tuorepuodissa, mutta entä muita? Tiedätkö hyvän?

Jääkaapin uudet tavat

Oma hylly pian syötäville ruuille jääkaappiin – siinä on minun keksintöni näin hävikkiviikon kunniaksi. Uuden asunnon myötä saimme ruhtinaallisesti jääkaappitilaa, saman verran kuin meillä oli kommuunissa seitsemälle. Idea on yksinkertainen: rasioihin pakatut tähderuuat ja muut nopeasti pilaantuvat laitan tietylle hyllylle.

Syö pian -hyllyltä näen yhdellä vilkaisulla, minkä verran lounasruokaa on jäljellä tai mistä aineksista pitäisi seuraavat pöperöt kehitellä. Rasioihin kirjoitan maalarinteippiin päivämäärän, jottei tarvitse myöhemmin arvailla, onko kyse vuosikertatuotteista.

syö pian -hylly

Huh, tässä sitä taas nähdään, etten ole mikään kodin hengetär. Tietääkö joku hyvän keinon, jolla vanhat etiketit saa lasipurkeista pois ennen uusiokäyttöä säilönnässä? Tuo Lidlin perunasalaattirasia on muuten palvellut eväsrasiakäytössä jo pitkään, saa sieltä siis laadukkaitakin tuotteita. 🙂 Ja ei, itse en käy Lidlissä.

Nyt hyllyllä näyttää olevan viimeinen erä viikonlopun vermisellikeittoa, jota lapset lakkasivat syömästä kahden tarjoilukerran jälkeen… Niinpä minulla samaa lounasta riittää jo viidettä päivää, ehkä tänään pääsen loppuun asti. Kasvisruuat ovat onneksi säilyväisiä. Keiton seurana on avattu mustikkahillopurkki ja rautaliuos, joka ehti olla kaksi viikkoa lämpimässä, ennen kuin sattumalta huomasin ”säilytettävä avattuna jääkaapissa” -huomautuksen. Saapahan ruuansulatukseni hyvää treeniä, näin rautamahaa ylläpidetään.

kukkakaaleja

kuva: Nick Saltmarsh, Flickr, CC

Muuten tähän vuodenaikaan kasvimaan sato määrää ruokavalintoja aika pitkälle. Kukkakaalit päättivät kasvaa syötävään kokoon kaikki kerralla, eivätkä ne säily kauaa kotioloissa. Kesäkurpitsojen sesonki myös lopuillaan. Perunoita on tullut valtava sato, josta riittäisi tutuillekin, jos vain joku niitä tulisi noutamaan. Pottuset odottavat vielä korjuuta maassa.

Ai mikä uusi asunto? Asustamme nykyään Juvan kirkonkylällä vuokratussa kerrostaloasunnossa, taidan olla kevyt-maallemuuttaja. Täältä on lyhyt ajomatka mökille, ja lapsilla kävelymatka sekä kouluun että päiväkotiin. Kommuuni Helsingissä on vielä olemassa, siellä Tomppa asuu työviikkonsa. Uusi alivuokralaisemme hyödyntää toista meiltä jäänyttä Helsingin-huonetta.

Lahjaksi elämys

Ituhipit ovat iät ja ajat suosineet lahjavalinnoissaan aineettomia lahjoja, jotta kaapit eivät täyttyisi turhalla roinalla. Ilahduin kun huomasin, että elämyslahjat on nykyään tuotteistettu muillekin kuin ympäristöihmisille. Ja alan firmoja on syntynyt kuin sieniä sateella: Elämyslahjat, Kokemuskauppa.com, Greatdays, Live it

Helsinki yläilmoista

Helsinki yläilmoista. Kuva: Timo Noko, Flickr, CC.

Keväällä ohjelmassa on monet synttärit, joten lahjavalikoimaa on ihana plärätä. Ehdotin Tompalle kuohuviiniä yläilmoissa -elämystä. Hän valitteli, ettei välitä skumpan mausta ja epäili, että Helsingin yläpuolella voisi käydä kylmä viima. Päädyimme valitsemaan hänen synttärilahjakseen mieluummin käsiaseilla ampumisen. Sekin on asia, jota olen aina halunnut kokeilla. Tai oikeastaan mieluummin kivääriä, mutta parempi käsiaseetkin kuin ei mitään. Kämppikselle ostimme Elämyslahjojen lahjakortin. Odotan uteliaana, mitä hän valitsee.

Vauhdikkaita elämyksiä selaillessa tulee mieleen, että olisikohan sittenkin ympäristöystävällisempää vain ostaa se koriste-esine kirjahyllyyn. Valikoima on valtava: stunt-kyydityksiä, formula-autolla ajoa, pienkoneella lentämistä… Toki myös kiipeilypuistoja, sukellusta ja karhukojulla odottelua.

MiG-hävittäjä. Kuva: AereiMilitari.org, Flickr, CC.

MiG-hävittäjä. Kuva: AereiMilitari.org, Flickr, CC.

MiG-29 -hävittäjän ohjaamo, kuva: Anemone Nemorosa, Flickr, CC.

MiG-29 -hävittäjän ohjaamo, kuva: Anemone Nemorosa, Flickr, CC.

Hämmentävää muuten, millaisia ennakkoluuloja elämysfirmoilla on sukupuolten perusteella: Elämyslahja naiselle -paketissa tarjotaan hemmottelujuttuja, Elämyslahja miehelle taas pitää sisällään valikoiman vauhdikkaita elämyksiä. Kiehtovimmalta *minusta* nimittäin näytti Elämyslahjojen tarjoama Lento avaruuden rajoille: venäläisellä MiG-hävittäjällä lennetään ylös avaruuden rajalle asti. Osallistujan luvataan pääsevän itse jopa hävittäjän ohjaimiin joksikin aikaa. Ihana villi itä, jossa kaikki järjestyy! Hintaakin on kyllä lähes 21 000 e.

Muuten vain MiG-hävittäjää pääsisi lentämään, yli äänen nopeuden, puolella siitä hinnasta. Tavallisen painottomuuslennon saisi vähän yli kuudella tonnilla, olisihan sitä siinäkin. Aloin jo laskeskella lentojen hintaa suhteessa vuosituloihini, kunnes eko-omatuntoni alkoi muistutella siitä hiilidioksidipäästövuoresta, joka huvituksesta seuraisi.*Huokaus*, no ei sitten. Ehkä tänä kesänä voisimme viimein käydä perheen kanssa vaikka ratsastuksen alkeistunnilla, sellaisen saisi sitä paitsi muutamalla kympillä.

Hyvää synttäriä ja hyvästi!

Rakas Nokialaiseni täytti juuri yhdeksän vuotta. Toivotan sille synttärionnittelut haikein mielin, sillä vieressä pöydällä odottaa uusi Samsungin älypuhelin. Vanha puhelin toimii vielä muuten hyvin, mutta linjan toisessa päässä on yhä useammin ollut vaikeuksia saada selvää, mitä sanon. Tätini tuli hankkineeksi puhelimen, jota ei osaa käyttää, ja antoi sen minulle. Ehkä siis on aika myöntää tosiasiat ja tehdä vaihto.

Puhelimen käyttötavat on syytä miettiä tarkkaan, sillä en halua muuttua vailla ympäristön huomiokykyä vaeltavaksi zombiksi. Tiedättehän tämän ilmiön, jonka huomaa vaikka bussissa istuessa: koirat tuijottavat ihmeissään ja toiveikkaana omistajiaan, pikkulapset vanhempiaan ja nämä sekä loput ihmiset älypuhelintensa ruutuja. Ajatusten silppuuntuminen ärsykkeestä toiseen tekee hajamieliseksi ja ärtyisäksi, läsnäolo katoaa.

Yksityisyyden suoja on toinen ajatuksia herättävä aihe. Viime keväänä nousi kohu siitä, että käyttämällä facebookia kännykällä antaisin samalla luvan lukuisten taustatietojen keräämiselle, mukaan lukien puhelimen mikrofonin käyttö. Lukuisat muutkin sovellukset vaativat käyttöehdoissaan pääsyä käyttäjän sijaintiin, henkilötietoihin, kameran tai mikrofonin antamaan dataan. Jos lukisin sähköposteja gmaililla, antaisin samalla googlelle mahdollisuuden yhdistää henkilötietoni muuhun toimintaani. Ai että paraskin sanomaan, kun itse jaarittelen kuulumiseni suoraan ”Internetin etusivulle”. Siinä on kuulkaas eroa, kertooko sen, minkä itse päättää vai antaako tietojen tottumuksistaan, arkielämästään ja sosiaalisista verkostoistaan kertyä isojen yritysten loputtomiin tietopankkeihin.

pikkutikka

kuva: Tatters, Creative commons.

Kännykälle annettu huomio on pois muusta, olisihan arkisessakin ympäristössä loputtomasti seurattavaa. Tänään bussipysäkille kävelessäni ilahduin, kun huomasin lyhtypylvään päällä pikkutikan rummuttamassa. Pikkutikka tarvitsee lahopuita ruokansa hakemiseen, ja sen paikalla olo kertoo siitä, että lähistöllä on vielä kunnollisia metsiä. Tikkakoiras oli löytänyt ihmisen tekemästä rakenteesta äänekkään kaikupohjan reviirinsä ilmoittamiseen. Viereisen lyhtypylvään päällä oli toinen samanlainen otus, jonka hormonit leuto kevät oli saanut vauhtiin jo helmikuussa.

Kun *näen* lähiympäristössäni asioita, niistä tulee myös minulle merkityksellisiä. Haluan jättää lähimetsän ja sen pystyyn kuolleet puutkin paikoilleen, koska tiedän pikkutikkojen hakevan lahopuun koloista ruokansa. Mitä enemmän harhailisin muissa maailmoissa, sitä vähemmän tuntisin arvokkaita asioita kotikulmillani. Ilman ruudun tuijotteluakin meiltä jää paljon huomaamatta, joten ei kannata pahentaa tilannetta.

Mitä hitaammin liikkuu, sitä enemmän asioita näkee. Viime keväänä istuimme lasten kanssa Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingin keskustan kyljessä. Puiston yläpuolella hiirihaukkapari järjesti lentonäytöksen, jota seurasimme pitkään. Hiirihaukkakoirailla on tapana vakuuttaa geeniensä erinomaisuutta tekemällä naaraan lähellä näyttäviä syöksyjä ja valehyökkäyksiä. Lintujen näyttävyydestä ja niiden kirkunasta huolimatta olimme ainoat kulkijat, jotka huomasivat mitään. Ei ihme, ettei luontoa aina puolusteta, kun ihmiset eivät edes huomaa sen olemassaoloa.

kuva: Jyrki Salmi, Creative Commons.

kuva: Jyrki Salmi, Creative Commons.

Mitä oikeasti olen ostamassa? Ituhippi ja krääsätön joulu

Mieheni Tomppa voitti kerran arpajaisissa kapselikahvinkeittimen. Hohhoijaa, ajattelimme: kuka nyt *oikeasti* haluaa vielä yhden keittiökoneen ja keittää juomansa kalliista yksittäispakatuista kapseleista? No, aika moni halusi. Huutonetissä keittimestämme kehkeytyi oikea huutokisa. Huutokisan voittaja kiirehti laitteen lähettämistä. Hän oli jo ostanut kaakaokapselit valmiiksi ja odotti kärsimättömänä yhteistä kaakaohetkeä lastensa kanssa. Ostoksen tavoitteena olikin yhteinen mukava hetki perheen kanssa. Ehkäpä he olisivat voineet viettää yhtä erityisen kaakaohetken vaikkapa hankkimalla paketin erityishyvää kaakaojauhetta. Olisi tilaakin säästynyt keittiötasolta.

Sen verran olen antanut periksi kuluttamiselle, että herkkuruokien merkitystä en väheksy. Kulttuurissa kuin kulttuurissa ne ovat tapa osoittaa rakkautta läheisille ihmisille. Meillä kuusivuotiaalla Taitolla on tapana sanoa, että hän rakastaa minua enemmän kuin isää, koska minulla on tapana antaa lapsille enemmän suklaata. Olisihan se hienoa, jos rakkauden perusta olisi ylevämpi, mutta ruoka herättää paljon lämpimiä tunteita. Toki kohtuudessa kannattaa pysyä, niin herkut säilyttävät erityisyytensä. Meillä otetaan toisinaan jälkiruuaksi palat tummaa suklaata, ja herkkuhetki on sillä vietetty. Kun valitsee luomua ja reilua kauppaa, mukavista hetkistä saavan osansa myös herkun tuottajat.

lahjojen sisältöMietin usein mainosten äärellä, että se mitä myydään ja se mitä ostetaan, ovat eri asioita. Lomamatkojen mainoksissa ei näy lentokenttäjonoja, roskaantuneita rantoja tai tolaltaan menneen ilmaston tuottamia omituisia sääilmiöitä. Sen sijaan niissä kyllä myydään mukavaa yhdessäoloa lähes poikkeuksetta. Kun tietää, mitä on ostamassa, on vaihtoehtojenkin miettiminen helpompaa: voisiko yhtä ihanan yhteisen hetken saavuttaa perheen hiihtoretkellä metsän rauhaan? Tai tutustumalla suvun historiaan kyläilemällä jonkun harvoin nähdyn sukulaisen luona? Samalla saattavat jäädä kokematta turhauttavat hetket lentokenttäjonossa.

Toinen asia, mitä kaupasta tai matkatoimistosta usein ostetaan, on status. ”Kröhöm, minulla muuten oli varaa ja makua tämän ylellisyystuotteen hankkimiseen.” Statuksen hankkimisellekin on vaihtoehtoja. Yleensä osaavia ja auttavaisia ihmisiä arvostetaan, oli osaamisen laji melkein mikä hyvänsä. Osaamistaan voi vaihtokaupata vaikkapa aikapankin kautta, itse olen jäsen Stadin aikapankissa. Oppilaskunnan aktiivivahemmatkin saavat osakseen arvostusta. Kuulun facebookissa Omavaraistaloudet-ryhmään, jonka jäsenten osaamisesta yllätyn uudelleen ja uudelleen. Uuden taidon hallinta virkistää päänuppiakin paremmin kuin luksustavaroiden keskellä loikominen.

Lapsille kaupasta halutaan usein ostaa hyvää mieltä. Kyllähän he jonkin aikaa jaksavatkin innostua uudesta lelusta, mutta vanhempien ajasta yllättävän iso siivu voi kulua leluvuoren pitämiseen järjestyksessä. Ja se on pois mukavista yhteisistä hetkistä. Lapsiperheissä on melkein aina pula auttavista käsistä ja läsnäolosta. Ne ovat tänäkin jouluna kovin toivottuja lahjoja: rohkeasti siis lahjoittamaan lastenhoitoapua, kulttuuririento lasten seurana, askarteluhetki tai luontoretki. Jos ihan välttämättä haluaa ostaa jotain käsinkosketeltavaa, syötävät asiat ovat parhaita. Herkkujakin vain usein tulee niin paljon, että niitä joutuu säännöstelemään pitkälle helmikuuhun asti. Avun ohella me perheen aikuiset ilahtuisimme eniten hyväntekeväisyyslahjoista.

Tänään 28.11. Älä osta mitään -päivänä onkin hyvä hetki ideoida lisää lahjoja, jotka eivät lisää vastaanottajan rojuähkyä!

Joulumyyjäiset – miten kävi?

lehtikaalisipsejäPitäisi näemmä lukea ruokablogeja ja trendikkäitä lehtiä ennen kuin suunnittelee joulumyyjäisten tarjontaa. Minä näprään omenarenkaita somiin lasipurkkeihin ja kiiltokuvilla koristeltuihin paperipusseihin. Ja arvatkaa mitä ihmiset niistä myyjäisistä ostavat? Aivan oikein – lehtikaalisipsejä! Myynnissä on kakkuja, karjalanpiirakoita, pipoja, kaulaliinoja, joulukortteja, jouluisia tiskirättejä. Ja ihmiset tulevat ja ostavat lehtikaalisipsejä – LEHTIKAALISIPSEJÄ, kyllä vain. Tätä minä muotivillityksiä seuraamaton en osannut ennakoida. No, kiva juttu, että terveelliset pöperöt kelpaavat – mekin söimme jo yhden pussillisen. Ja menihän niitä omppupusseja, tiskirättejä ja lahjapussejakin sentään.

joulumyyjäisten tarjontaa

Minun pöydälläni oli myynnissa omppurenkaita raitapusseihin ja lasipurkkeihin pakattuna. Niiden seurana oli myös jouluisia tiskirättejä ja lahjapusseja.

Aikaisemminkin mukana olleet myyjät sanoivat, että myyjäistuotteiden menekki on muuttunut. Ennen kävivät kaupaksi pipot ja lapaset. Nyt halutaan mieluiten syötäviä asioita, jotka eivät jää täyttämään kaappeja. Harmitti monen taitavan käsityöharrastajan puolesta. Onhan se toisaalta kaivattu muutos, että ollaan tiukkoina sisälle pääsyä yrittävää tavaravuorta vastaan.

Vieressäni myyntipöytää piti käsityöharrastaja, jonka kauniisti muotoiltuja kangaslintuja oli viety Japaniinkin hyvänlainen erä. Kotikaupunginosani asukkaat eivät ihme kyllä linnuille lämmenneet. Minulle tuli sentään kaksi kappaletta vaihtokauppoina. Niissä on hauska kierrätysidea: kirjaillut pöytäliinat ovat muuttuneet yksilöllisiksi lintuhahmoiksi.

Tein muitakin hyviä vaihtokauppoja toisten myyjien kanssa: Taiton entiseltä hoitajalta sain villasukat Taitolle ja ihanan kukkaheijastimen Valokille omenapurkkejani vastaan.

Vieläköhän sitä saisi kerättyä kamppeensa ja mentyä toisiinkin myyjäisiin. Missä ovat Helsingin mukavimmat joulumyyjäiset? Siis sellaiset, joiden myyntipöytään pikkutoimijallakin on varaa.

Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Uusiutuvia Berliinissä

Kuva: Tuulivoimayhdistys

Kuva: Tuulivoimayhdistys

Tein tänä syksynä jotakin täysin poikkeuksellista: astuin lentokoneeseen ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kahdessa luottamustoimessani on ohjelmassa ulkomaanmatka. Ensiksi singahdin Berliiniin Helsingin Energian johtokunnan mukana tutustumaan Saksan energiakäänteeseen. Ilmastokuormitus parin päivän reissun takia kuormittaa toki omaatuntoakin, mutta oli hienoa tutustua erilaiseen lähestymistapaan päästöjen vähentämiseen.

Saksa on rakennettu täyteen tuulivoimaloita ja aurinkovoimaa noin kymmenessä vuodessa. Sikäläinen tehokkuus on ollut vaikuttavaa: uusiutuvien osuus sähköntuotannosta on nyt noin 25 %. Sähköntuotannon heilahtelu on samalla kasvanut siinä määrin, että päästöjen vähennyksessä painotetaan nyt energiavarastojen tutkimista ja kaukolämmön käytön laajentamista. Saksassa kaukolämmön osuus lämmityksestä on lähteestä riippuen vain 12-17 %, ja öljykattilat ovat vielä yleinen tapa hoitaa talojen lämmitys. Insinöörit ovat oivaltaneet, että kivihiilivoimaloita voisi käyttää tehokkaammin ottamalla niiden tuottaman hukkalämmönkin talteen, ja kaukolämmön myötä talojen öljykattiloista voisi hankkiutua eroon. Suomen tapaan siis. Mielenkiintoista nähdä, yleistyykö kaukolämpö samalla saksalaisella tehokkuudella kuin tuulivoimakin. Mitähän sitten tehdään, kun päästöjä pitäisi leikata edelleen?

Tutustuimme Berliinissä mm. paikalliseen Moabit-nimiseen yhteistuotantovoimalaan, jonka on siirtynyt käyttämään haketta 40 % osuudella kivihiilen ohessa. Tarvittava puumäärä saadaan lähialueelta, ja hake kuljetetaan perille sekä proomuilla kanavaa pitkin että rekoilla. Uusia kaukolämpöasiakkaita tulee tulvimalla, ja vihreällä lämmöllä tehdään bisnestä myymällä se korvamerkittynä ympäristötietoisille asiakkaille. En tiedä, onko oikein laskuttaa omatunnoltaan herkimpiä, mutta ainakin uusiutuville on saatu rahoitus. Onnistuisikohan Suomessakin vesikuljetus yhtä näppärästi suoraan metsästä voimalalle vaikka Saimaan kanavaa hyödyntäen?

Tiedustelin johtokunnassa, voisiko Helsingin Energia ostaa koko porukalle reissua vastaavan päästökompensaation: hintaa kertyisi ehkä jäätelötötterön verran per nuppi, jos yritys ostaisi päästötonneja samalla tavalla kuin energiantuotantoonkin. Edestakaisen Berliinin-lennon päästöt ovat per nuppi noin 500 kg/hlö eli puoli tonnia. No, eihän pyyntööni suostuttu. Perustelu kuului, että Euroopan sisäinen lentoliikenne on päästökaupan piirissä. Se nyt vain ei ole sama asia: päästökauppaan osallistuminen tarkoittaa, että lentoliikenteen päästöt mahdutetaan vuosittain tietyn kiintiön sisään. Kiintiötä pienennetään ajan myötä, jotta kokonaispäästöt saadaan laskuun. Ei ihan sama kuin päästöttömyys, vai mitä?

 

-Piia

Ps. Tässä vaiheessa minut tunteva voisi paheksua, että etkö osta päästöoikeuksia mökkeilyn automatkoihin. Lentolaskelmien innoittamana otin selvää, paljonko mökkimatkat oikein tuottavat ilmastokuormitusta. Neljän kuukauden mökkeilykauden aikana ajamme äidiltäni lainatulla autolla noin 5000 km. Automalli on siltä ajalta, kun valmistajat eivät vielä kisanneet päästövähennyksissä, ja 190 g/km päästöillä kuormitusta kertyy 1000 kg hiilidioksidia kesän aikana.

Neljän hengen perheeni ja äitini koko kesän autoilu vastaa siis kahden ihmisen Berliinin-reissua. Nykyautomalleissa tavallinen farmarikin yltää 100 g/km kulutukseen, joten uudempaa automallia suosimalla mökkeilypäästöt saisi pudotettua yhden ihmisen keski-Euroopan matkaa vastaaviksi. Vielä parempaan tulokseen pääsisi vaihtamalla vaikka biokaasuun, mutta Etelä-Savo on harvoja maakuntia, jossa tankkausasemaa ei vielä ole.

« Older entries Newer entries »