Niittämässä ja leikkaamassa

20160620_200142Aina sitä oppii uutta, tänä kesänä käytin ensimmäistä kertaa ruohonleikkuria. Vaikeaa oli kiertää kaikki kasvit, jotka halusin säästää. Rivitalossa on jonkinlaista sosiaalista painetta pitää nurtsi ojennuksessa. Jätin kuitenkin rönsyleinikkejä ja muita kukkia. Ne ovat kauniita, ja pitäähän pihan pienilläkin asukkailla olla koti. Vauhtiin pääsyäni ajoin vielä naapurinkin pihapläntin. Sen reunalla oli ihana kasvusto metsämansikoita, jotka säästin. Taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja katsoi vähän ihmeissään leikkuujälkeäni.

niittamassa_ja_leikkaamassa_kirjovuohenputkiMyöhemmin naapurin piha oli siistitty täystuhoperiaatteella, myös mansikat. Miten jollekulle tasainen nurmikko *voi* olla tärkeämpi kuin ne kesän kohokohdat? No, omalla pihallamme luonnonkukat ovat saaneet kasvaa rauhassa. Hyötykasvejakin siellä on: tilasin keväällä kirjovuohenputken taimia. Kirjovuohenputki on vuohenputken kirjava muoto, samaa lajia. Odotan innokkaana, että taimet ovat riittävän vahvoja kestääkseen maistamista.

Mökillä meillä on tapana niitellä piha viikatteella. Monet kohdat kyllä jäävät niittämättä, sillä tunnen pihan kasvit liiankin hyvin: tuon kuisman kerään kukinta-aikaan, samoin siankärsämön. Mesiangervot samoin tarvitaan flunssalääkkeeksi. Nokkosen latvoja kerätään ruokiin läpi kesän. Valkoapilan kukat sopivat hyvin salaattiin ja teen makeuttajaksi. Vuohenputken kukissa taas kuhisee niin valtavasti hyönteisiä, etten henno niittää kaikkia: Naapurin mehiläiset, eri kimalaislajeja, kauniita kultakuoriaisia, kukkajääriä ja paljon muita. Harjaneilikat ovat vallanneet alueita siellä täällä, eikä koskaan tiedä etukäteen, millaisia väriyhdistelmiä tämä kesä tuo tullessaan. Ne ovat varsinainen perinnöllisyystieteen demolabra.

Niinpä pihanhoidon lopputulos on vähintäänkin epätasainen. Monimuotoisuus korvaa esteettisen heilahtelun: joka kesä näen jonkin uuden ötökkälajin, ja monenlaiset linnut viihtyvät pihan kätköissä. Tänä kesänä vasta teinkin harvinaisen havainnon: toisen pihan, joka rehotti samaan tapaan. Sinisen tuvan pihan villivihannesretki piristi mieltä, vaikka joku perehtymättömämpi vieras ehdottikin rounduppia avuksi.

Viikatteen käyttö on muuten helppoa, kun vain muistaa liipata terää riittävän usein takaisin teräväksi. Aioin kuvata oman viikatteen teroitus ja niitto -videon, mutta youtubessa olikin muutama jo niin pro otos, ettei oma teroitustekniikkani yllä ihan samaan. Tekijän savolaisuus tuo oman värinsä: ”nurmen voi niittää tai olla niittämättäkin”. 🙂

Mainokset

Ituhippi Frankfurtissa

ituhippi_frankfurtissa1Frankfurt on pankkikeskus, jossa pukumiehet ja jakkupukunaiset ovat yliedustettuina. Ylläri, että heistä monet kiitävät nykyään polkupyörällä paikasta toiseen. Edellisen kerran kävin kaupungissa lukiolaisena, nyt luottamustoimireissulla. En muista, oliko siellä silloin yhtä hieno pyöräilyverkosto, mutta nyt ainakin pyöräkaistoja oli joka puolella. Julkista liikennettä edustavat metro ja ratikat, kapeille kaduille on vaikea mahduttaa busseja.

Kävelyllä Goethen aukion liepeillä löysin myös tulevaisuuspaviljongin, jonka ulkoseinät oli ympäröity hyötykasvi-istutuksilla. Sisällä oli parhaillaan meneillään kasvisruokabrunssi, jonka ruokailijoita viihdytti jazzorkesteri.

Frankfurtissakin on käytössä kaupunkipyörät, ja näin monen myös polkevan niillä.

Kaupungin vehreä ilme yllätti myös. Saksassa on pitkään puhuttu puiden hyödyllisyydestä kaupunki-ilman laadulle, ja niitä olikin joka puolella. Hotellin 27. kerroksen huoneestani näkyi myös viherkattoja ja taivaanrannassa siintäviä tuulivoimaloita.

ituhippi_frankfurtissa2Vanhan oopperan ravintolassa sain jälkiruuan, jonka tulkitsin friteeratuksi vuohenputken kukaksi. Sen kanssa tarjottiin mustikkakääretorttua.

Ai että miksi sinne Keski-Eurooppaan piti lentää parin päivän kokouksen ja messujen takia? No, sitä minäkin hiukan ihmettelen. Julkisomisteisten yritysten hallitusten palkitseminen vuoden parin välein toistuvilla reissulla näyttää olevan maan tapa. Mukana on kohtuuannos yrityksen toimialaan liittyviä tutustumiskäyntejä, joille osa porukasta osallistuu pienessä kuohuviinipöhnässä.

Onneksi messureissulle sentään otettiin mukaan yrityksen työntekijöitäkin – heidän näkemyksensä on tarpeellinen, kun päätetään, mikä uusi hieno parannus kannattaisi seuraavaksi ottaa käyttöön. Olisi heidän näkemyksensä tarpeen myös johtoryhmässä ja hallituksessa. Vinettoa naukkaileva hallituslainen ei ehkä samalla tavalla ole kiinni arjen työssä, että vaikkapa hahmottaisi, mitkä ovat kuormittavimpia työvaiheita.

Savolaista kulttuuria omaksumassa

Perheeni on sitten selvinnyt talvesta maalla! Varmaankin olemme kevytmaalaisia, kun asumme vain kirkonkylällä, mutta ainakin viikkojen kireän pakkasjakson ajan se oli hyvä. On tuntunut hyvältä totutella taas savolaiseen kulttuuriin.

Muualla Suomessa hoetaan, että kun savolainen avaa suunsa, vastuu siirtyy kuulijalle. Näin on, ja se on olennainen osa savolaista keskustelukulttuuria. Tapoihin kuuluu ujuttaa keskusteluun sekaan vakavalla naamalla sanottuja lausahduksia, joita ei ole tarkoitettu vakavasti otettaviksi. Kuulijan tehtävä on itse nämä tunnistaa.

kahvikupit

kuva: waferboard, Flickr, CC

Helsingissä jouduin opettelemaan tästä tavasta pois, kun heittoni johtivat yhtenään riitoihin etenkin jäykkien pohjanmaalaisten kanssa. Nyt opettelen uudelleen huastelemaan oikeaoppiseen paikalliseen tyyliin. Tällä viikolla minulla oli tapaaminen Juvalla kymmenen vuotta asuneen tunisialaisen tutkijan kanssa. Hän naljaili työkaverilleen niin, että tuntui vaivaannuttavalta. Kohtelias kuitenkin yritän olla.

Nautin myös yleisestä rentoudesta, joka ulottuu puheenparsien ohella muuhunkin elämään. ”Etteivät saranat turhaan kulu”, sanoo tuntematon miekkonen minulle kaupan ovea avatessaan. Juvalaiset jäävät helposti juttusille tuntemattoman, vennon vieraan, kanssa pitkäksikin aikaa, ja samalla selviävät yhteiset tutut ja mahdolliset sukulaisuussuhteet.

Pari päivää sitten kävin ensimmäistä kertaa katsastamassa autoa, ja siinä kahvikupposta juodessani aika kului mukavasti, kun toinen odottelija kertoili 1950-luvun kouluajoistaan. Jätin kertomatta, että hän on juuri edesmenneen tätini ikäinen, muuten loppupäivän aikatauluni olisi pitänyt järjestää uusiksi. En ihmettele, että Pohjanmaalla saadaan enemmän yritystoimintaa aikaan. Siellä luultavasti käytetään huasteluajat tekemiseen. Mielialalle sosiaalisuus tekee hyvää, vaikkei keskustelun aihe mitään merkittävää koskisikaan. Enpä ole sitäkään aikaa vatvomassa omia asioita mielessäni.

Andersenin lumoissa

Olen ollut viime viikot ihastunut sekä Hans Christian Andersenin satuihin että Disneyn Frozen-elokuvaan. Arendellin kuninkaallisten siskosten Elsan ja Annan tarinan pohjana on Andersenin Lumikuningatar. Lumikuningattaressa päähenkilöpari ovat lapset Kai ja Gerda. Kai saa vääristävän peilinsirun silmäänsä ja sydämeensä ja jää vangiksi jäiseen järjen maailmaan. Hän ei saa yhteyttä tunteisiinsa ja yrittää turhaan koota jäisestä palapelistä sanaa iäisyys, joka vapauttaisi hänet. Sinnikäs Gerda kulkee vaarallisen matkan ja pelastaa hänet, kuten Frozenissa Anna saa herätettyä Elsan taas rakastamaan muita.

the snow queen

Lumikuningatar. Maalaus: Elena Ringo. Lähde: Wikimedia Commons, CC.

Välillä kyllä tarinoiden yhtäläisyyksiä saa hakemalla hakea, ja joku innokas harrastaja on jopa vääntänyt ne rautalangasta tarinan vaihe vaiheelta. Elokuvassa alkuperäistä tarinaa kunnioitetaan mm. joillakin nimivalinnoilla: pahispäähenkilö on Hans, ja hyvismies taas Christoph. Kain ja Gerdan mukaan on nimetty kaksi Arendellin linnan palvelijaa.

Luin Hans Christian Andersenin elämäkerran pääsiäislukemisena. Halusin tietää, oliko saduissa toistuva teema suosioon nousevasta ja oman itsensä ja yhteisönsä löytävästä rumasta ankanpoikasesta hänen oma tarinansa. Kyllä oli. Andersen muutti rahattomana teininä yksin Kööpenhaminaan, ja onnistui sinnikkäästi kuin vieteriukko nousemaan kerta toisensa jälkeen pyytämään tukea. Hän epäonnistui baletin, näyttelemisen ja laulun opinnoissaan, mutta löysi lopulta satujen kirjoittamisesta oman juttunsa. Ankanpoikasen värjöttely ankaran talven kourissa kurjissa oloissa oli se sekin suoraan hänen omasta elämästään.

Pikku Hans Christian oli muuten niin erikoinen lapsi, että hän olisi oitis saanut ADD-diagnoosin, jos sellaisia olisi 1800-luvun Tanskassa jaettu. Hän viihtyi aikuisten seurassa, mukaan lukien kansansatuja kertovat mummot, oli äärimmäisen herkkä ja tunsi voimakkaasti, haaveili omissa maailmoissaan. Emme ehkä istuisi tuijottamassa Frozenin lumoavia lumimaisemia, jos jonkin lääkefirman tuotteilla olisi hänestä hoidettu kouluun sopeutuva ja yhteiskuntakelpoinen.

Lumipakolaisen hyvästit talvelle

Maallemuuttajiksi meitä veti haave oikeasta talvesta: hiihtämistä, lumileikkejä ja talven lopuksi retkiä kantavia hankia pitkin kävellen. Helsingin viime talvet olivat kovin mustia, ja joku puhuikin lumitalvista ilmastonmuutossukupolven menetettynä Karjalana: niistä kerrotaan haikaillen aikanaan lapsenlapsille.
talvinen järvimaisema
Talvipakolaisen ei tarvinnut pettyä, Etelä-Savossa saatiin tänä vuonna oikea talvi. Piti vain ensin selvitä mustan joulukuun surkeudesta.

Mökillä perunoidennoutoreissulla oli kiva samalla kierrellä tuttuja paikkoja hankia pitkin astellen. Tomppa tosin välillä protestoi intoani; hän oli perheestä ainoa, jonka jalkojen alla hangen jäätynyt pinta välillä petti. Keräsimme pajunkissoja pellonlaidoista, ja ihailimme pajulajien paljoutta. Yksi teki kissansa suoriin ja kiiltäviin oksiin, toinen haaroittuneisiin ja vänkkyräisiin.mökki talvella

Samalla reissulla hain luonnonmateriaalit hautajaisten kukka-asetelmaan ja sireeninoksia juhlapöydän koristeeksi. Sireeni osoittautuikin hyväksi valinnaksi: lehdet ilmestyivät siihen noin kuudessa päivässä, ja oksien muodosta tulee mieleen japanilainen estetiikka.

palokärjen työpaikkaToisella hankiretkellä kirkonkylältä mäenlaskupaikan läheltä löytyi kaatunut petäjä, jonka oksisto tarjosi lapsille ainekset pitkään majaleikkiin. Itse mäki ei lapsia kiinnostanut, se oli liian hurja. Lähistöltä löytyi myös palokärjen työpaikka.

Talvi jäi vielä Juvalle, kun lähdimme pääsiäisenviettoon Poriin lasten isovanhempien luokse. Täällä Länsi-Suomessa hyppivät jo peipposet pihamaalla. Ei haittaa, vaikka kevät tällä välin ilmestyisi itäänkin. Kaikki talviasiat tuli jo tehtyä, toivottavasti saamme samat ilonaiheet ensi vuonnakin!

Ekaluokkalaisen elämää: Olavinlinnassa

olavinlinna1Hei! Kävimme hiihtolomalla Olavinlinnassa. Se on, kuten varmaan tiedätte, Savonlinnassa, joten menimme sinne bussilla. Kaupunki oli kiva. Mieleen jäivät erityisesti valtava määrä siltoja ja linnan tornit.  Myös perillä oli mukavaa. Kun olimme seuranneet jousiammuntaa Isolla linnanpihalla, kävimme syömässä ravintola Linnanpihassa. Ruuan jälkeen kävimme vielä monessa paikassa. Ritaripuvun kypärä painoi.

Taitoolavinlinna2

Ekaluokkalaisen elämää: Kaikkien aikojen avaruuskirja

koulubussi avaruudessaMinun näkemykseni tästä kirjasta (Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja) on seuraava: Huippuhyvä! Suosittelen sinullekin! Ai niin, meinasin melkein unohtaa kertoa kirjan sisällöstä. Tässä tiivistetty kuvaus kirjan
sisällöstä: Eletään vuotta 3001, ja Koiraporin ala-asteen
oppilaat ovat lähdössä luokkaretkelle avaruuteen hiukan alle valon nopeudella lentävällä punaisella koulubussilla, johon ei vaikuta mikään painovoima, ja joka kestää mitä tahansa… Kuulostaako jännittävältä? Hyvää matkaa!
Muuten, luin tämän kirjan ensimmäisen kerran avaruustutkija Sini Merikallion sohvalla. Tämä kirja on niin vanha, että Sini on itsekin lukenut sitä nuorena.
Taito

Tasapainoa etsimässä

kuva: Pekka Järveläinen, Flickr.com, CC

kuva: Pekka Järveläinen, Flickr.com, CC

Eri kulttuurien tavoista on jännää lukea. Viimeksi kirjastosta osui käsiini Hongkongissa ja Taipeissa opiskelleen Hannamiina Tannisen 8 kiinalaista juttua. Tuhansia vuosia vanhassa kulttuurissa on paljon meille vieraita tapoja. Yksi mielenkiintoinen teema on tasapainoon ja harmoniaan pyrkiminen kaikilla elämänalueilla.

Otetaan nyt vaikkapa lääketiede: kiinalaiset kyllä hyödyntävät länsimaisen lääketieteen tuoman avun vaivoihin, mutta perinteinen näkökulma on terveyden vaaliminen elämän tasapainon kautta ja sairastumisen syyn hakeminen elämäntavoista: olenko ollut stressaantunut? Olenko syönyt tasapainoisesti viime viikkoina? Miten on ollut unen laita? Jos vain haetaan nopea apu oireisiin modernin lääketieteen tapaan, ei ongelman alkusyy korjaannu.

Kiinalaisten tavoista lukiessani nyökyttelin tyytyväisenä. Tämä näkökulma terveyteen on itsellänikin noussut arvoon iän myötä. Kun näin neljääkymppiä lähestyvänä erehtyy jossain tilaisuudessa mussuttamaan sokerisia herkkuja, sen tietää kyllä seuraavana päivänä: turvotus vaivaa ja olo ei ole muutenkaan parhain. Jos lounas jää leipälinjalle, seuraavana päivänä väsyttää tolkuttomasti. Liikuntapyrähdyksen jälkeen taas on energinen olo pari päivää myöhemmin. Ja niin edelleen.

Eikä kiinalainen sanonta ”Herrasmies löytää harmoniaa erilaisuudesta” olisi meille huono tähänkään aikaan…

Fedja-setää iltasaduksi

Kuva Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemasta kirjasta Fedja-setä. © Kustannusosakeyhtiö Otava, kuvittaja Gennadi Kalinovski ja graafinen suunnittelija Markus Pyörälä.

Kuva Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemasta kirjasta Fedja-setä. © Kustannusosakeyhtiö Otava, kuvittaja Gennadi Kalinovski ja graafinen suunnittelija Markus Pyörälä.

Muistatteko 1970-luvun lastenkirjaklassikon Fedja-setä, kissa ja koira? Sillä on myös jatko-osia, jotka ovat ilmestyneet vasta 1990-luvulta lähtien. Saimme ihanan Fedja-setä -tiiliskiven joululahjaksi, ja luen sitä lapsille luku tai pari kerrallaan iltasaduksi. Lapset kyllä kinuaisivat aina pitempää lukusessiota.

Lapsuuteni lukukokemuksesta mieleen on jäänyt kohtaus, jossa hoetaan ”Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen” sekä Fedja-setä-pojan taloa lämmittävä keinoaurinko. Posteljoonin kohellus on nuoremmallekin polvelle takuuvarma naurattaja, mutta nyt Fedja-sedän seikkailuihin tuli äidille uusia näkökulmia. Tässähän on anarkismia, järjestelmän kritisointia, luontoon kaipuuta. Kuinka tämä meni läpi vuoden 1974 Neuvostoliitossa?

Liekö teos livahtanut sattumalta kotimaansa sensuurin seulasta, mutta pian tällaisista sattumista tehtiin loppu, ja vuoden 1975 jälkeen kirjailija Edvard Uspenski joutui yli kymmeneksi vuodeksi julkaisukieltoon.
– Kapitalistisen pienen Suomen huomio oli suoraan sanoen pelastus. Kun aloin saada käännöksiä ja arvostusta, minua ei voitu kokonaan vaientaa, sanoi Uspenski Etelä-Saimaan sanomien haastattelussa vuonna 2008.

Tarinan aiheenahan on kuusivuotiaan pojan karkaaminen maalle yhdessä puhuvien kissan ja koiran kanssa. Poikaa kutsutaan hänen pikkuvanhan olemuksensa vuoksi Fedja-sedäksi. Tarinoissa päähenkilöiden asioita urkkiva ei-niin-fiksu posteljooni Petshkin tuntuu edustavan byrokraattista valtiota, syö vieläpä suklaatkin ja odottaa lahjoja. Kateuden vallassa hän lopulta ilmiantaa Fedja-sedän olinpaikan.

Byrokratia kukkii, kun Petshkin on tuomassa kissa Matroskinille pakettia:

– Asuuko täällä kissa Matroskin?
– Minä olen Matroskin, kissa sanoi.
– Teille on tullut paketti. Se on tässä. Mutta minä en anna sitä, koska teillä ei ole henkilöllisyysodistuksia.
Fedja-setä kysyi:
– Miksi te sitten toitte sen?
– Koska sellainen on määräys.

– No mitäs nyt tehdään? kysyi Fedja-setä.
– En minä tiedä mitä te teette. Mutta minä tuon paketin tänne nyt joka päivä. Tuon paketin, kysyn todistuksia ja vien sen takaisin. Näin teen kaksi viikkoa. Sitten paketti lähtee takaisin kaupunkiin. Koska se ei ole kenellekään.

Maaseutu on autioitunut ihmisten muutettua kerrostaloihin, ja päähenkilöt saavat valita tyhjäksi jääneiden talojen joukosta mieleisensä. He eivät raaski kaataa koivuja polttopuiksi, mutta saavat tutkijoilta keinotekoisen auringon lämmöksi ja valoksi.

Ehkäpä edistyksen haittapuolien vähittäinen paljastuminen 1970-luvulla toi tähänkin teokseen kaipausta takaisin luontoon. Suomalaisissakin 1970-luvun lastenkirjoissa oli samaa luonnonläheisemmän ja yksinkertaisemman elämän kaipuuta, vaikkapa Marja-Liisa Puputin dystopiassa Tinttamarin matka aurinkoon. Uusista lastenkirjoista en tällaisia pohjavirtauksia oikein löydä.

Mietityttää, paljonko Fedja-sedässä on yksityiskohtia, jotka eivät minulle auenneet. Miksi vaikkapa Fedja-sedän lintukotokylä on nimeltään Prostokvashino eli Piimälä? Olisi jännä kuulla joltakulta venäjänkielentaitoiselta lisää Fedja-sedän maailmasta.

Miten itsenäisyyspäivää pitäisi juhlia?

kuva: Seppo Vuolteenaho, CC, Flickr

kuva: Seppo Vuolteenaho, CC, Flickr

Oma maani on minulle rakas, ja haluaisin kovasti juhlistaa sen syntymäpäivää jotenkin. Tänä vuonna menimme perheen kanssa järjestöjen itsenäisyyspäivän juhlaan Juvan seurakuntatalolle. Yritin löytää ohjelmasta tietoa etukäteen, mutta sitä ei löytynyt verkosta. Ohjelmassa oli sitten kolme vakavaa puhetta ja muutama yhtä vakava musiikkiesitys. Puheissa ja lauluissa toistuivat tykkien jyly ja menneiden sukupolvien uhraukset. Muita alle viisikymppisiä ei näkynyt.

Näissä juhlissa ei kenelläkään näyttänyt olevan hauskaa, sanoi mieheni Tomppa jälkeen päin. Niin, pitääkö kaikissa juhlissa sitten olla hauskaa? En tiedä, mutta ainakaan nykyinen tapa ei houkuta mukaan juhlimaan muita kuin eläkeläissukupolvet, eikä heitäkään kovin iloisin ilmein.

piparkakkutaloa ryöstämässä

Lupasimme lapsille, että itsenäisyyspäivän kunniaksi he pääsevät ryöstämään piparkakkutalon.

Kysyin kotona, mitä itsenäisyyspäivän juhlassa sitten voisi olla. Ainakin Suomen parhaat asiat voisivat näkyä jotenkin. Itsenäisuuspäivä olisi luonteva uusien luonnonsuojelualueiden juhlavalle paljastamiselle, ja juhlassa voisi esitellä hienoimpien alueidemme kuva- ja äänimaisemia. Ekaluokkalaisen mielestä kunnon juhlissa on oltava kammokuja (ehkä tässä voisi sivuta sotateemaa). Itse ehdotin mukaan Twitter-seinää, jonne osallistujat voisivat kirjoittaa, mikä rakkaassa kotimaassamme on hyvää ja vaikka lähettää parhaat isänmaanrakkautta huokuvat kuvansa. Sitten voisi olla vaikka lasten itsenäisyys-aiheisen piirustuskilpailun parhaimmiston esittely ja palkintojen jako.

Mikä täällä sitten minusta on hienoa? Koulutuksen mahdollisuus kaikille, turvaverkot, tuhannet ja taas tuhannet järvimaisemat, hiirihaukan kirkuna syksyisellä taivaalla, kuikan huudot, toukkanahastaan kuoriutuva sudenkorento, kontiaisen pihatöiden seuraaminen, luonnon monimuotoisuus kaiken kaikkiaan ja se, että luontoon pääsykin on avointa kaikille.

Tämä itsenäisyyspäivä oli myös ukkini syntymän 101. muistopäivä. Hän sanoi syntyneensä väärään aikaan tähän maailmaan, sillä hän olisi toivonut voineensa elää nuoruutensa aikana, jolloin kuormittavan ruumiillisen työn määrä on vähäisempi. Eläkepäivien vapaa-aikansa hän käytti puuveistoksia vuolemalla. Mallit tulivat luonnosta, linnut olivat lempiaihe. Varmaankin hänkin olisi viihtynyt juhlassa, jossa sotamuisteloiden rinnalle olisi nostettu Suomen luonnon kauneus ja erityisyys.

« Older entries Newer entries »