Tasapainoa etsimässä

kuva: Pekka Järveläinen, Flickr.com, CC

kuva: Pekka Järveläinen, Flickr.com, CC

Eri kulttuurien tavoista on jännää lukea. Viimeksi kirjastosta osui käsiini Hongkongissa ja Taipeissa opiskelleen Hannamiina Tannisen 8 kiinalaista juttua. Tuhansia vuosia vanhassa kulttuurissa on paljon meille vieraita tapoja. Yksi mielenkiintoinen teema on tasapainoon ja harmoniaan pyrkiminen kaikilla elämänalueilla.

Otetaan nyt vaikkapa lääketiede: kiinalaiset kyllä hyödyntävät länsimaisen lääketieteen tuoman avun vaivoihin, mutta perinteinen näkökulma on terveyden vaaliminen elämän tasapainon kautta ja sairastumisen syyn hakeminen elämäntavoista: olenko ollut stressaantunut? Olenko syönyt tasapainoisesti viime viikkoina? Miten on ollut unen laita? Jos vain haetaan nopea apu oireisiin modernin lääketieteen tapaan, ei ongelman alkusyy korjaannu.

Kiinalaisten tavoista lukiessani nyökyttelin tyytyväisenä. Tämä näkökulma terveyteen on itsellänikin noussut arvoon iän myötä. Kun näin neljääkymppiä lähestyvänä erehtyy jossain tilaisuudessa mussuttamaan sokerisia herkkuja, sen tietää kyllä seuraavana päivänä: turvotus vaivaa ja olo ei ole muutenkaan parhain. Jos lounas jää leipälinjalle, seuraavana päivänä väsyttää tolkuttomasti. Liikuntapyrähdyksen jälkeen taas on energinen olo pari päivää myöhemmin. Ja niin edelleen.

Eikä kiinalainen sanonta ”Herrasmies löytää harmoniaa erilaisuudesta” olisi meille huono tähänkään aikaan…

Mainokset

Fedja-setää iltasaduksi

Kuva Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemasta kirjasta Fedja-setä. © Kustannusosakeyhtiö Otava, kuvittaja Gennadi Kalinovski ja graafinen suunnittelija Markus Pyörälä.

Kuva Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemasta kirjasta Fedja-setä. © Kustannusosakeyhtiö Otava, kuvittaja Gennadi Kalinovski ja graafinen suunnittelija Markus Pyörälä.

Muistatteko 1970-luvun lastenkirjaklassikon Fedja-setä, kissa ja koira? Sillä on myös jatko-osia, jotka ovat ilmestyneet vasta 1990-luvulta lähtien. Saimme ihanan Fedja-setä -tiiliskiven joululahjaksi, ja luen sitä lapsille luku tai pari kerrallaan iltasaduksi. Lapset kyllä kinuaisivat aina pitempää lukusessiota.

Lapsuuteni lukukokemuksesta mieleen on jäänyt kohtaus, jossa hoetaan ”Minä täällä, posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen” sekä Fedja-setä-pojan taloa lämmittävä keinoaurinko. Posteljoonin kohellus on nuoremmallekin polvelle takuuvarma naurattaja, mutta nyt Fedja-sedän seikkailuihin tuli äidille uusia näkökulmia. Tässähän on anarkismia, järjestelmän kritisointia, luontoon kaipuuta. Kuinka tämä meni läpi vuoden 1974 Neuvostoliitossa?

Liekö teos livahtanut sattumalta kotimaansa sensuurin seulasta, mutta pian tällaisista sattumista tehtiin loppu, ja vuoden 1975 jälkeen kirjailija Edvard Uspenski joutui yli kymmeneksi vuodeksi julkaisukieltoon.
– Kapitalistisen pienen Suomen huomio oli suoraan sanoen pelastus. Kun aloin saada käännöksiä ja arvostusta, minua ei voitu kokonaan vaientaa, sanoi Uspenski Etelä-Saimaan sanomien haastattelussa vuonna 2008.

Tarinan aiheenahan on kuusivuotiaan pojan karkaaminen maalle yhdessä puhuvien kissan ja koiran kanssa. Poikaa kutsutaan hänen pikkuvanhan olemuksensa vuoksi Fedja-sedäksi. Tarinoissa päähenkilöiden asioita urkkiva ei-niin-fiksu posteljooni Petshkin tuntuu edustavan byrokraattista valtiota, syö vieläpä suklaatkin ja odottaa lahjoja. Kateuden vallassa hän lopulta ilmiantaa Fedja-sedän olinpaikan.

Byrokratia kukkii, kun Petshkin on tuomassa kissa Matroskinille pakettia:

– Asuuko täällä kissa Matroskin?
– Minä olen Matroskin, kissa sanoi.
– Teille on tullut paketti. Se on tässä. Mutta minä en anna sitä, koska teillä ei ole henkilöllisyysodistuksia.
Fedja-setä kysyi:
– Miksi te sitten toitte sen?
– Koska sellainen on määräys.

– No mitäs nyt tehdään? kysyi Fedja-setä.
– En minä tiedä mitä te teette. Mutta minä tuon paketin tänne nyt joka päivä. Tuon paketin, kysyn todistuksia ja vien sen takaisin. Näin teen kaksi viikkoa. Sitten paketti lähtee takaisin kaupunkiin. Koska se ei ole kenellekään.

Maaseutu on autioitunut ihmisten muutettua kerrostaloihin, ja päähenkilöt saavat valita tyhjäksi jääneiden talojen joukosta mieleisensä. He eivät raaski kaataa koivuja polttopuiksi, mutta saavat tutkijoilta keinotekoisen auringon lämmöksi ja valoksi.

Ehkäpä edistyksen haittapuolien vähittäinen paljastuminen 1970-luvulla toi tähänkin teokseen kaipausta takaisin luontoon. Suomalaisissakin 1970-luvun lastenkirjoissa oli samaa luonnonläheisemmän ja yksinkertaisemman elämän kaipuuta, vaikkapa Marja-Liisa Puputin dystopiassa Tinttamarin matka aurinkoon. Uusista lastenkirjoista en tällaisia pohjavirtauksia oikein löydä.

Mietityttää, paljonko Fedja-sedässä on yksityiskohtia, jotka eivät minulle auenneet. Miksi vaikkapa Fedja-sedän lintukotokylä on nimeltään Prostokvashino eli Piimälä? Olisi jännä kuulla joltakulta venäjänkielentaitoiselta lisää Fedja-sedän maailmasta.

Satujen roolimalleja

lumikki ja prinssiLumikki heräsi pitkästä unestaan ja näki edessään unelmiensa prinssin, jota hän oli niin kauan kaivannut pelastajakseen”. Häät vietetään heti, ja sitten pariskunta elää onnellisina elämänsä loppuun asti. Prinsessasatujen kaava toistaa itseään, mutta luettava on, kun nelivuotias nuorimmainen on saduista innoissaan. Päähenkilön mainituin ominaisuus on prinsessasaduissa kauneus, ja monesti hänen aktiivinen toimintansa jää kovin vähäiseksi.

Hesarissa kolumnisti Anna-Mari Sipilä valitteli naispuolisten roolihahmojen latteutta populäärikulttuurissa. Hän on sitä mieltä, etteivät liian kiltit ja tylsät roolihahmot kannusta naisia pyrkimään korkealle: ”Ollaan mieluummin kivoja ja tylsiä kuin tehdään itsekkäästi omaa juttua.” Millainenhan maailma olisi, jos jokainen vain tekisi itsekkäästi omaa juttua? No, joka tapauksessa minäkin kaipaan laajempaa naishahmojen kirjoa.

Mauri Kunnas: Kuningas Artturin ritaritOnneksi kotoisten iltasatujemme valikoima laajeni, kun Valokki innostui Kuningas Artturin ritareista – Mauri Kunnaksen versiosta, jossa Logresin valtakunnassa seikkailevat kissat ja muut eläimet. Jo kolmas lukukierros on menossa peräjälkeen. Näissä hahmoissa on särmää vielä lasten tarinaksi muokkaamisen jälkeenkin. Artturin puoliso Ginneveer on omapäinen, käyttää Pyörää pöytää tikkatauluna ja pitää peliä myös ritarijoukkoon kuuluvan Lancelotin kanssa. Artturin siskopuoli Morgan le Fee juonittelee minkä ehtii, ja hänen kauteudenpuuskassaan virittämä juoni hävittää ikiajoiksi osan kuningas Artturin taikavoimaa sisältävistä varusteista.
satujen_roolimalleja3
Ginneveer tappelussaArtturin jälkeen Valokki totesi pitävänsä tarinoista, ”joissa on kissoja ja ne sotivat keskenään”. Lainasin iltasaduksi Koirien Kalevalan, Mauri Kunnaksen tuotantoa sekin. Kalevalassa naiset ovat melko vahvassa roolissa, äitihän usein pelastaa Kalevalan miespuoliset sankarit pulasta ja tuuppii muutenkin eteenpäin. Koirien rinnalla seikkailee muitakin eläimiä: Pohjolan kansan johtaja Pohjan Akka on susi, ja Lemminkäinen on kissa. Joitakin muutoksia on Kunnas tarinoihin tehnyt niiden pehmentämiseksi: Aino ei hukuttaudu, vaan onkin yli-innokas morsianehdokas, jolta Väinämöinen pelastautuu uimalla läheiseen saareen ja piileskelemällä siellä.

Mitähän luettaisiin seuraavaksi? Mauri Kunnaksen klassikkokuvakirjoihin on helppo suunnata katseet, mutta mitä muuta perinteisestä prinsessamuotista poikkeavaa löytyisi? Menneiden aikojen lapsia -kirjasta luin mongoliprinsessa Aiyarukista, josta tuli sotapäällikkö, mutta hänestä ei ole löytynyt tietoa muualta.

Lastenkulttuuria Helsingissä: Korppi ja kumppanit

Ai, etkö ole lukenut Korppia ja kumppaneita lapsena, kysyi varmaan kolmas ihminen minulta. Olin selvästi ohittanut jonkin lastenkulttuurin tunnetun teoksen, vieläpä ympäristöaiheisen sellaisen. Sivistystä tuli paikattua, kun alkukesällä ostin lapsen kaverille synttärilahjaksi liput Korppi ja kumppanit -teatteriesitykseen Teatteri Toivoon ja vein tulevat ekaluokkalaiset sitä katsomaan.

korppi ja kumppanit -esitys

Jukka Parkkisen teos Korppi ja kumppanit kertoo, mitä eläimille tapahtuu, kun ympäristön muutos alkaa vyöryä niiden kotialueelle. Ihmiset aiheuttavat monenlaista harmia, ja elintilasta ilmaantuvat taistelemaan myös vieraslajit, häijy minkkien jengi. Tapahtumat olivat ajankohtaisia 1970-luvun lopulla tarinan ilmestymisaikaan ja yhtä lailla nykyään ilmastonmuutoksen edetessä.

Teatteri Toivon aula Lapset tykkäsivät harrastajateatterin boheemista miljööstä. Yleisö on hyvin lähellä esitystä, ja esityksen jälkeen näytelmän pörröisten hahmojen kanssa voi vaikka käydä juttelemassa. Väliajalla voi ostaa kotitekoisia herkkuja. Munkkisaaren vanhalla telakka-alueella on tilaa: väliajalla pääsi myös keinumaan korkeassa narukeinussa teatterin aulassa.

Näytelmä pyörii nyt taas kesätauon jälkeen vielä muutaman kerran, viimeinen näytös on 22.8.!

Toivon tarkoitus

Ihmiselämä jää kovin tyhjäksi ja merkityksettömäksi, jos sen tavoitteena on vain onnellisuuden tavoittelu. Meidän pitäisi myös pyrkiä kehittymään paremmiksi ihmisiksi. Tätä on kirjailija Jari Ehrnrooth nähty julistamassa lukuisissa haastatteluissa. Olen samaa mieltä, ja kiinnostuneena luin Ehrnroothin teoksen Toivon tarkoitus. Lähemmin tarkasteltuna yhteistä ei enää paljoa löytynytkään. Olemme nähtävästi kovin eri mieltä siitä, mitä ihmisenä kehittyminen tarkoittaa.

Toivon tarkoituksessa Ehrnrooth ei juurikaan kuvaile, miten hän itse pyrkii kehittymään paremmaksi ihmiseksi. Osan työstä hän ulkoistaa lapsilleen: ”jos onnistumme kasvattamaan lapsistamme parempia ihmisiä kuin itse olemme, olemme edistäneet ihmisen kulttuurievoluutiota”.

Ehrnrooth ei hyväksy ajatusta, että ihminen olisi eläin muiden joukossa. Hän näkee eläimet ja kasvin vain biomassan kierrättäjinä. ”Jos esimerkiksi jokin eläinlaji kuolee sukupuuttoon, se on ikävää ja murheellistakin, mutta se ei uhkaa kulttuurievoluution jatkumista”.

No, kyllä se voi uhata, jos tulemme poistaneeksi sen lenkin, joka vielä piti eliöiden keskinäisen vuorovaikutuksen verkkoa koossa. Ja etukäteen ei voi tietää, kuinka pitkälle luonnon voi antaa köyhtyä, ennen kuin päädymme palautumattomaan romahdukseen. Siinä mielessä olemme jalat hyvin tukevasti mullassa kiinni.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

kuva: Antti T. Nissinen, Flickr, CC.

Ehrnrooth kirjoittaa paljon suhteesta uskontoon, mutta hänen jumalakuvansa on kovin vanhatestamentillinen ja käskyjen noudattamista korostava. Ymmärrän hänen kritiikkiään ”kaikkivaltiaan terapeutin” vastaanotolle astelevasta nykyihmisestä, mutta kyllä armo nyt kuitenkin on kristinuskon ydin, ollut alusta lähtien. Voi tietenkin käydä kuten hän pelkää, että ihminen mellastaa kerrasta toiseen, kun armo on vastassa aina. Kuitenkin juuri armo on se, mikä meissä tekee muutoksen mahdolliseksi: meille annetaan mahdollisuus palata takaisin yhteisön jäseniksi, vaikka olisimmekin mokanneet.

Ajattelen itse niin, että ihmiseen on hyvin syvälle rakentunut käsitys lahjan ja vastalahjan periaatteesta. Kun saamme lahjaksi armon, hyväksynnän takaisin yhteisöön, meissä herää tarve jakaa hyvää eteenpäin. Niin yksinkertaista se on.

Armon voiman voi tuntea kuka hyvänsä pieniä lapsia kasvattava: kun lapsi raivoaa, heittelee lelut pitkin lattiaa eikä kuuntele kieltoja, hänet voi kutsua syliin. Sylittely- ja lohdutteluhetken jälkeen lapseni ovat itse menneet ja korjanneet jälkensä. Pelkkä vanhatestamentillinen kieltojen ja käskyjen korostaminen ei saa aikaan samaa vaikutusta: ihmisen omaa tahtoa pyrkiä kohti hyvää.

Vaikka näyttäisikin siltä, että kulttuurimme on taantunut omaan nautintoon uppoutuvaksi hedonismiksi, joissakin asioissa olemme vielä edistyneet. Lapsetkin nähdään arvokkaina ihmisinä, joiden kasvattamisessa väkivallan käyttö ei ole enää sallittua. Olemme myös oppineet näkemään ihmisyyden monimuotoisempana kuin aikaisemmin. Yhteiskuntamme laskee ihmiskäsitteeseensä mukaan naiset, homot ja vammaiset, mikä ei ole ollut itsestäänselvää vielä kovin kauan. Toki tässä asiassa kehitys on ollut kovin hidasta, kun kulttuurin edistymisen tähän suuntaan voi ajatella alkaneen jo Jeesuksen opetuksista. Ehkä nämä länsimaisen kulttuurin armoa korostavat, naiselliset piirteet, ovat kuitenkin vieneet kulttuuria eteenpäin.

Mutta siitä olen Ehrnroothin kanssa samaa mieltä, että me tarvitsemme arvoja, jotta olemisemme olisi mielekästä. Jotenkin vain näen hänen teostaan lukiessani hänen ihanneihmisekseen jonkinlaisen akateemisen yrmyilijän, joka tunteensa poissulkevana tarkastelee maailmaa ja harjoittaa korkeakulttuuria. Ne ihmiset, joiden olen nähnyt olevan itsensä ja maailman kanssa rauhassa ja tasapainossa, ovat kovin erinäköisiä, myös keskenään: tinkimättömiä ympäristöaktivisteja, lähiseurakunnan aktiiveja, somaliyhteisön onnellisia jäseniä. Arvot ovat erilaisia, mutta he kaikki tietävät keitä ovat, ja toimivat toisten hyväksi.

Kun mietin omaa ihanneyhteisöäni, näen jonkinlaisen permakulttuuria kehittävän ituhippiporukan, vähän kuin Margaret Atwoodin romaanissa Herran tarhurit. Niin, ei ole enää yhtenäiskulttuuria, emmekä jaa samoja arvoja. Jos se ituhippijoukko onnistuu löytämään tavan elää rauhassa ja sopusoinnussa, ja pyrkii kehittämään permakulttuuria yhä pitemmälle, kelpaako se Ehrnroothille Toivon tarkoituksen tavoitteluksi? Mitä teidän lukijoiden mielestä pitäisi tavoitella? Vai voiko jäädä kotisohvalle rellottamaan kärsimättä lopulta tyhjyyden tunteesta?

Kiinan viimeinen keisarinna

Tällä joululomalla uppouduin Jung Changin kirjoittamaan teokseen Kiinan viimeinen keisarinna, joka on ilmestynyt jo vuonna 2013. Löysin sen sattumalta appivanhempien kirjahyllystä. Kyseessä ei ole tusinaromaani, vaan valtavan laajaan lähdemateriaaliin pohjautuva dokumentti. Keisarinna Cixi kaappasi vallan miehensä kuoltua vuonna 1861, ja pysyi vallassa muutamia poikkeusvuosia lukuunottamatta kuolemaansa asti, vuoteen 1908.

Cixi

Keisarinna Cixi, kuva: Amsterdam museum, CC-lisenssi

Tositarina on kyllä käy jännityskertomuksesta, vai mitä ajattelette tästä lähtökohdasta: Heiveröinen keisari on kuollut, mahtavankokoista valtakuntaa ravistelee sarja kapinoita, sijaishallitsijoiden neuvosto tuntuu tekevän vain huonoja päätöksiä. Yksi keisarillisista jalkavaimoista päättää kaapata vallan yhdessä leskikeisarinnan kanssa, mutta miten he onnistuisivat, kun hovin naisilla ei ole lupa osallistua politiikkaan, ei edes oikeutta puhua kasvokkain kenenkään miehen kanssa. Valtiopetossyytteistä seuraisi tuskallisella tavalla toteutettava kuolemanrangaistus. Näistä lähtökohdista he kuitenkin saivat syrjäytettyä kahdeksan sijaishallitsijan joukon ja siirtyivät hallitsemaan maata lapsikeisarin huoltajina. Kiinan kurssi käännettiin uuteen suuntaan. Ulkomailta alettiin vähitellen hakea kokemuksia uuden tekniikan käytöstä, koulutusjärjestelmästä ja monista muista asioista. Ulkopoliittisten kriisien ratkaisukeinot käyvät hyvin opiksi nykypoliitikollekin.

Keisarinna Cixi ei käyttänyt täysiä valtuuksiaan vihamiestensä rankaisemiseen, vaikka teloituttikin vaarallisimpia vastustajiaan. Historiallisiin asiakirjoihin perusteellisesti perehtynyt kirjailija Jung Chang onkin sitä mieltä, että keisarinnan vastustajat ovat päässeet liiaksi vaikuttamaan hänen maineeseensa historiassa. Kirjailija osoittaa mm. lukuisen aikalaiskirjeiden myötä, että osoittamalla armollisuutta vastustajiaan kohtaan, Cixi onnistui voittamaan heitä kannattajikseen. Kansalaisten tyytyväisyyttä lisäsi sekin, että hän oivalsi vilkkaan ulkomaankaupan merkityksen valtiontaloudelle, mikä nosti verotulot moninkertaisiksi.

Nykyään puhutaan paljon Kiinan ihmisoikeusongelmista, mutta sama aihe puhutti maailmaa jo 1800-luvulla, jolloin mm. julmat teloitusmenetelmät herättivät kauhistusta länsimaissa. Cixi lakkautti julmimman kuolemanrangaistustavan, tuhannen sivalluksen kuoleman. Hän myös kielsi han-kiinalaiseen tapaan kuuluvan naisten jalkojen sitomisen, jossa jalkaterät murskattiin pieniksi kauneussyistä.

Kesäpalatsi Pekingissä.

Ympäristön harmoniaa 1800-luvun Kiinasta: Cixin entistämä Kesäpalatsi Pekingissä. Kuva: See Tatt Yeo, CC-lisenssi.

On kiehtovaa lukea kiinalaisten ajattelutavoista ja kulttuurista 1800-luvulla, ehkäpä se auttaa ymmärtämään myös nykyisiä ajattelun eroja Kiinan ja länsimaisen välillä. Näinä Aasian nousun aikoina on myös hyväksi yleissivistykselle tutustua erilaisiin Kiinan etnisiin ryhmiin ja niiden historiaan. Keisarinna Cixi oli kansallisuudeltaan mantšu, kuten sen ajan ylimmät vallanpitäjät. He olivat hallinneet pienenä vähemmistönä han-kiinalais-enemmistöistä maata 1600-luvulta lähtien. Kiinan menneessä kulttuurissa itselleni oli uutta saudi-henkinen tapa erottaa sukupuolet eri elämänalueille ja sulkea naiset täysin julkisen elämän ulkopuolelle. Hovin naiset elivät pitkälti eristyksissä Kielletyn kaupungin palatsissa valtavan eunukkipalvelijajoukon ympäröimänä.

Cixin aikakauden kuvaus antaa toivoa siitä, että Kiina voisi selviytyä nykyisistä saasteongelmistaan. 1800-luvulla nimittäin kiinalaiset vastustivat teollistumista ja rautatien rakentamista vuosikymmeniä. Nopeaa liikkumista ja jokapäiväisen elämän helppoutta tärkeämpiä olivat esivanhempien haudat ja luonnon tasapaino. Esimerkiksi laskettaessa laivaa vesille rukoiltiin vesien jumalaa ja pyydettiin anteeksi sille aiheutettua häiriötä. Modernisaatioprojektit ”turmelevat maisemamme, tunkeutuvat pelloillemme ja kyliimme, pilaavat fengshuimme ja tärvelevät kansamme elinkeinon”, kuten eräs Cixille uskollinen virkamies kuvasi, vaikka teollisuutta lukuunottamatta kannattikin monia uudistuksia. Koneiden jylisevää meteliä ja mustaa savua pidettiin erityisen kauhistuttavina, sillä niiden katsottiin puuttuvan luonnon toimintaan ja häiritsevän kuolleita sieluja. Ehkä harmoniaan pyrkivä arvopohja olisi puhdistettavissa esiin jostakin hiilipölyn alta?

Toisinnäkijan päiväkirja

Muistatteko, kun muutama vuosi sitten kirjoitin Kaarina Davisin teoksesta Irti oravanpyörästä? Kirjailija kertoo elämänmuutoksestaan, muutostaan maalle luonnon keskelle ja elämän yksinkertaistamisesta. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui? ”Jatko-osa” Toisinnäkijän päiväkirja ilmestyi jo 2013, mutta satuin bongaamaan sen kirjastosta vasta tänä vuonna. Suosittelen kovasti muillekin!

Toisinnäkijän päiväkirjaLukija olisi kyllä suonut luonnonrauhan löytäneen pariskunnan saavan elää lintukodossaan kaikessa rauhassa, mutta naapurit metsänmyyntisuunnitelmineen eivät sitä suoneet. Jotain sentään jäi jäljelle. Metsänsuojelijoiden ja puunkaatajien välinen epäsuhta on piinallinen: jotta puu saisi kasvaa vaikkapa 80 vuotta, sinä aikana yksikään puunkaatoa suunnitteleva ei saa ottaa sitä silmätikukseen. Menetykseen riittää, että tulee yksi, joka tuhoaa monien toiveen puun pysyvyydestä.

Davisin luontomietteet tuntuvat niin tutuilta, ja on mukava lukea, kuinka hän oppii kaiken aikaa uusia asioita uudesta elinympäristöstään. Samankaltaisia havaintoja olen miettinyt mökkeillessäni vuosien mittaan: kuinka voi olla mahdollista, että huomasin vasta vajaan kymmenen vuoden mökkeilyn jälkeen mökin lähitienoilla viihtyvät haukat. On hiirihaukkojen upeita lentonäytöksiä ja kirkaisuja syystaivaalla, hiljaisempien mehiläishaukkojen jäljiltä metsässä kaivettuja ampiaispesiä. Miten emme ikinä katselleet niitä myöskään isovanhempien kanssa, kun lapsena vietin pitkiä aikoja mökillä?

Davisin kirjat ovat kiinnostavia myös hänen taustansa takia: kuinka hän selviytyi elämään, vaikka alkoholi vei äidin. Ituhipeistä aika monella on rikkinäinen kotitausta. Luin vasta suomalaisen sairaanhoitajan lopputyön, jossa tutkittiin alkoholistiperheissä kasvaneiden selviytymistä. Yllättävää kyllä, eräs tyypillinen reagointitapa alkoholistiperheen lapsilla on hillitön suorittaminen. Samalla rutiinilla voi sitten puurtaa vaikka ympäristöjärjestön vapaaehtoistöissä, tosin Davis onneksi näyttää onnistuvan varsin hyvin elämän leppoistamisessa. Toisaalta luonto on varsinkin kovia kokeneelle mielenrauhan tuoja, joka auttaa elämän myrskyistä selviytymisessä. Niinpä sen suojeluun on sitäkin suurempi syy.

Jatko-osia on luettavana vielä lisää, sillä Davis pitää myös blogia!

Tulevaisuusennustuksia 50 vuoden takaa

lähde: Wikimedia commons

lähde: Wikimedia commons

Avaruusmatkailua, teleportteja, palvelijarobotteja, lentäviä autoja ja liikkuvia jalkakäytäviä? Videopuheluita, valvontakameroita, automaattista tiedonhakua, liikakansoitusta, saastunutta ilmaa ja häikäilemätöntä yhtiöiden valtaa?

1960-luvulla teknisen kehityksen huumassa kirjoitettiin innokkaasti tulevaisuuden maailman kuvauksia. Olen törmännyt tulevaisuuskuvauksiin penkoessani 1960-luvun aikakauslehtiä, ja viimeksi luin Philip K. Dickin scifi-romaanin Lies, Inc, jonka tapahtumat sijoittuvat juuri alkaneeseen vuoteen 2014. Lies-romaani on kirjoitettu Dickin vuonna 1964 ilmestyneen The Unteleported man -novellin pohjalta.

tulevaisuusennustuksia_50_vuoden_takaa7Avaruusmatkailu ulkoavaruuden siirtokuntineen on 1960-luvun tulevaisuusnäkymissä toistuva elementti. Toisaalta ihmiset kommunikoivat keskenään lähinnä puhelimilla, ja automaattinen tiedonhaku tarkoittaa hienomekaanista konetta, joka plärää arkistokortteja. Tieto tallennetaan videofilmeinä magneettinauhoille, joita tosin voi tilata kirjastosta itselleen automaattisen robotin kuljettamana. Ajan tavan mukaisesti ihmiset tupakoivat kaiken aikaa kuin korsteenit.

On mielenkiintoista, että tosielämässä tietokoneet ja kännykät ovat kehittyneet tasolle, jota hyvin harva osasi ennustaa. Lies, Inc -romaanin päähenkilö Rachmael Ben Applebaum syöttää tietoa koneelle reikänauhalla ja analysoi ääninauhaa oskilloskoopin kanssa. Scifikirjailijatkaan eivät ole pystyneet kuvittelemaan, millaisia monitoimilaitteita jokainen voisi kantaa mukanaan vuonna 2014: puhelin, tiedonhakukone, videokamera, navigaattori ja musiikkisoitin samassa paketissa. Etenkään sitä he eivät olleet kuvitelleet, että tyyppikäyttäjä paiskaisi tällaisen laitteen mäkeen aina vuoden käytön jälkeen ja hankkisi uuden.

Internetin edeltäjä luotiin sotilas- ja yliopistokäyttöön jo 1960-luvulla, mutta sen olemassaolosta tiesi harva, eivätkä tavallisille ihmisille suunnatut tiedonsiirron sovellukset juolahtaneet kovin monelle mieleen. Internetin vahvuus, tiedonsiirron joustava rakenne, kehitettiin ydinsodan pelossa: jos jokin välittäjätietokone tuhoutuisi, viesti välittyisi automaattisesti toista reittiä.

Dickin luomassa maailmassa tämän vuoden väkiluku on ennustettu oikein: seitsemän miljardia on ylitetty. Hän kuvaa sen olevan liikaa, ja tungostahan tässä on, myös luonnonvarojen käyttö karkaa käsistä.

Nokia Mobira kännykkämainos 1988 Suomen kuvalehtiTekniikan kehitystä on ohjannut valtavasti yritysten välinen kilpailu kuluttajamarkkinoista. Moni tekninen keksintö on saanut alkunsa alunperin sotilaskäyttöön tehdyistä ratkaisuista. Litteitä, mutta imukykyisiä siteitä ei kehitetty miljardien naisten mukavuuden parantamiseksi, vaan niiden muutaman astronautin tarpeisiin, joiden piti saada kuiva tunne pöksyihinsä avaruusmatkojen ajaksi. Muuten avaruusmatkailu ei tarjonnut niin houkuttelevia bisnesmahdollisuuksia kuin vaikkapa matkapuhelinten kauppaaminen, ja taloudelliset houkuttimet taisivat ratkaista kehityksen suunnan.

Vaikka monet scifi-kirjailijoiden ideoimat dystopiat on toistaiseksi vältetty, on näissä toteutuneissa uhissakin tekemistä ihan riittävästi. Jo 1960-luvulla huomattiin ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvu, mutta puhe ilmastonmuutoksesta alkoi vasta myöhemmin, taistelu sitä vastaan vielä hitaammin. Väkiluvun kasvu on onneksi hidastunut, mutta ihmisiä tulee yhä lisää 70 miljoonan vuosivauhdilla. Tarinoiden ja toteutuneen tulevaisuuden eroista näkee, että ihmiskunta pystyy uskomattomiin saavutuksiin, kun vain tahtoa on. Olisipa sitä hyvän tulevaisuuden saavuttamiseen.

Of all its roles, science fiction acts best as a guide by which people can cope with their present environment,” says Philip Dick. “It should sharpen our concern and our ability to handle current problems. Science fiction has lost its escapist aspect. It now is deeply rooted in the reality of today, which is always passing into tomorrow. And it’s tomorrow we have to control if we are to survive.” Lähde: Philip K. Dick Fan Site.

Tupakkamainos Suomen kuvalehdestä 1962

Näin röyhkeästi tupakkaa mainostettiin Suomen Kuvalehdessä vielä vuonna 1962. Joitain haitallisia asioita on sentään uskallettu rajoittaa vuosikymmenten mittaan.

Kymmenen kirjaa…

.. tai montako niitä jo kertyikään. Facebookissa monet kaverini ovat listanneet suosikkikirjojaan, mikä tuo kivasti esiin ihmisten tuntemattomiakin puolia. Tänä aamuna herätessäni minulla oli mielessäni oma kirjalistani, mutta monisanaisena haluan kertoa siitä vähän pitemmin kuin pelkät kirjailijat ja kirjojen nimet. Kaikki nämä kirjat saaneet päänupissani jonkinlaisen pitempiaikaisen muutoksen aikaan, luoneet siis uusia merkityksiä.

Jos kirjalistani sisältää täysin tuntemattomia opuksia, suosittelen aivan erityisesti kahta: lue ainakin jokin Linkolan esseekokoelma ja Nicholas Carrin Pinnalliset – Mitä Internet tekee aivoillemme.

Jostain syystä maailmankuvani perustaksi on asettunut käsitys, että me ihmiset olemme yksi ihmisapinalaji, ja toimintamme taustalla vaikuttaa satojen tuhansien vuosien evoluution metsästäjä-keräilijöinä. Tämän maailmankuvan eri osasia ovat olleet kokoamassa mm. seuraavat teokset:

Raamattu. Tunnen sen varsin hyvin. Perusteellisempi lukukokemus teininä johti ateismiin: tämä opushan on täysin epälooginen ja sekava, ja meille opetetut ennustukset ja niiden seuraukset ovat vain valikoitu osa kokonaisuudesta. Jeesuksen opetukset ovat joka tapauksessa hyviä elämänohjeita, ja Vanhan testamentin puolella taas on myös kiinnostavaa kaunokirjallisuutta, mm. näytelmän muotoon kirjoitettu Jobin kirja.

Jalouden alkuperä – Epäitsekkyyden ja yhteistyön biologiaa, Matt Ridley. Meissä, kuten muissakin ihmisapinoissa, on lajityypillinen pyrkimys yhteistyöhön ja epäitsekkyyteen. Toiminta oman ryhmän hyväksi auttaa lopulta myös meitä itseämme. Myötätunto on olennaisesti ihmisen biologiaan kuuluva piirre. Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon, tämä teos tuli ensimmäisenä mieleen lukemistani.

Luonnollinen lapsuus, Tiina Kaitaniemi. Valtaosan ihmisen kehityshistoriaa olemme olleet metsästäjä-keräilijöitä, joiden lapset ovat kehittyneet vaarallisissa oloissa. Vauvoista on myös hylätty merkittävä osa useimmissa historiallisissa ihmisyhteisöissä. Kun vauvan ja pikkulapsen käyttäytymistä miettii tältä pohjalta, siihen on helpompi vastata turvallisuuden tunnetta tarjoten. Vauvan on syytäkin nostaa meteli, jos tutuista aikuisista ei saa aistihavaintoa. Perhepeti ja kantoliina tekevän vauvan olosta turvallisemman ja vauvaperheen arjesta sujuvamman.

Jared Diamond: Miksi seksi on hauskaa? Ihmisille ja monille muille ihmisapinoille lajityypillistä käytöstä on vahvistaa parisidostaan harrastamalla seksiä ”huvin vuoksi”. Meillä poikasten hoitaminen vaatii vanhemmilta paljon työtä ja kestää kauan, siksi vanhempien hyvä sitoutuminen toisiinsa edistää jälkeläisten selviämistä. Useimmilla muilla eläimillä seksin tarkoitus on vain lisääntyminen. Samasta teemasta kirjoitti jo keskiaikainen persialainen runoilija Sa’di teoksessaan Ruusutarha: Talossa, jossa nainen nousee tyydyttämättömänä miehensä viereltä, vallitsee ainainen riita ja tora.

Mieltäni kiehtoo, miten täällä Suomessa on eletty ennen nykyistä materiaalinen hyvinvoinnin aikakautta. Tähän näkökulmia tuovat monet teokset.

Kanteletar, koonnut Elias Lönnrot. Kanteletar on siinä mielessä Kalevalaa aidompi, että sen runoja ei ole muokkaamalla muokattu yhdeksi kokonaisuudeksi. Elämä on ollut kurjaa, ja laulaminen on tehnyt siitä helpompaa.

Täällä pohjantähden alla -sarja, Väinö Linna. Yksi näkökulma Suomen historiaan ja sen taustoihin. Myös Kalle Päätalo on tehnyt vaikutuksen.

Luonnonsuojelussa monet teokset ovat olleet vaikuttavia, mutta erityisesti nämä palaavat mieleen vuodesta toiseen:

Pentti Linkolan esseekokoelmat, erityisesti Toisinajattelijan päiväkirjasta, Unelmat paremmasta maailmasta ja Voisiko elämä voittaa. Kaunista tekstiä, joista vanhimmatkin, jo 1960-luvulla kirjoitetut esseet, ovat yhä ajankohtaisia. Lukijan on myös hyvä tietää, että Linkolan savolaiset sukujuuret tuntuvat hänen tavassaan sanoa asioita.

Kutistuva maailma, Ilkka Hanski. Yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista tutkijoista selittää rautalangasta vääntäen, miksi eliölajin eloonjäämiseen pitkällä tähtäimellä ei riitä pikkuinen suojelualue. Sukupuuttovelka hävittää lajistoa myös suojelualueilta, jotka ovat jääneet eristyksiin.

Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, Theodore Kaczynski. Yhdysvaltalainen matemaatikko, joka tuli tunnetuksi myös Unabomberiksi kutsuttuna kirjepommittajana. Hän suree teknisestä kehityksestä seurannutta luonnon tuhoa, mutta tämä hänen manifestinsa käsittelee teollisen yhteiskunnan henkisiä vaikutuksia. Kehittyvä tekniikkaa ajaa meidät vaatimuksiin yhä kurinalaisemmin toimivista yksilöistä: vaaditaan esimerkiksi pitkä koulutus, jotta ihminen ei syrjäytyisi.

Romahdus, Jared Diamond. Kirjailija taitaa olla kaikkien alojen asiantuntija, kun kirjoittaa menestyneitä tiedekirjoja aiheesta kuin aiheesta. Tässä kerrotaan historiallista faktaa siitä, mitkä piirteet ja valinnat ovat saaneet yhteiskunnat tuhoutumaan tai selviytymään historian kuluessa.

Ihmetyttää, mistä olen mahtanut ilmastoon ja energiaan liittyvän innostukseni ammentaa, kun ei tule yhtään kirjaa mieleen. Ehkä netistä sitten pääasiassa.

Yleisiä elämänohjeita on kertynyt lukuisista teoksista. Nämä tulivat ensimmäisenä mieleen.

Kurt Vonnegutin tuotanto. Erityisesti Äiti yö jättänyt pysyvän jäljen: ”Beware, what you pretend to be, because you *are* what you pretend to be”. Olet sitä, mitä esität olevasi, ja toiset toimivat sen perusteella. Samaa sarjaa on Gandhin tunnettu elämänohje ”Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä”. Vonnegutin teokset ovat lukukokemuksina ärsyttäviä, mutta päästyäni loppuun olen aina saanut oivalluksen: tämän hän siis halusi sanoa!

Pinnalliset – Mitä Internet tekee aivoillemme, Nicolas Carr. Uuden tietotekniikan pioneeri alkoi kiinnittää huomiota netin käytön vaikutuksiin ihmisissä. Hän kuvailee teoksessaan Pinnalliset aivotutkimusten tuloksia. Katsaus lukemisen historiaan auttaa ymmärtämään, miten iso muutos voi seurata, kun siirrytään kirjojen lukemisesta sähköiseen tekstiin, joka on täynnä linkkejä sinne tänne. Kaikki mitä aivoillamme teemme, muokkaa niitä!

Mihin kasvimme kelpaavat, Toivo Rautavaara. Olen innokas villivihannesten hyödyntäjä, ja tämä jo pula-aikana tehty klassikko on opettanut paljon uutta. Rautavaara on tosin suurpiirteinen joidenkin kasvien myrkyllisyyden suhteen. Monet rikkakasvimme edes ole Suomen alkuperäisiä luonnonkasveja, vaan esimerkiksi jauhosavikka on kivikautinen viljelykasvi, jonka esivanhempamme ovat tuoneet tullessaan.

Mistään kotosin, Marjaneh Bakhtiari. Myös uudempi teos Toista maata. Meidän ympärillämme elää kirjavampi joukko ihmisiä kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Kuinka monen sukupolven jälkeen pidämme heitä aina vain ”maahanmuuttajina”? Voisimmeko suhtautua ihmisiin vain toisina ihmisinä ilman lokerointia?

Työnhakijan kirja, Olli Aulio. Mieheni kummisedän kirjoittama kirja on sekalainen kokoelma työnhakijan ohjeita, mutta tärkein niistä on tämä: Älä koskaan sano itsestäsi mitään kielteistä työhaastattelussa! Ehkä tästä voi johtaa apua elämään yleensä ja myös suhtautumisessa muihin ihmisiin.

Vaaralliset viljat, Braly & Hoggan. Gluteeniviljojen syöminen voi aiheuttaa välillisesti monenlaisia sairauksia, jos perimäsi sattuu olemaan sellainen, että se tuottaa vasta-aineita gluteenia vastaan. Samat vasta-aineet nimittäin voivat tuhota omiakin kudoksia.

Ja vielä vaikka kuinka paljon muita kirjoja. Monesta kirjasta on jäänyt mieleeni elämään jokin yksittäinen ajatus. Toiselle lukijalle kirjan merkitys voi olla ihan toinen. Olen nähtävästi tiedekirjaintoilija, vaikka yritän aina lukea kaunokirjallisuuttakin. Kymmeneenkö olisi jo pitänyt lopettaa?

Mitä kirjoja kannattaa säilyttää?

Kävin ensimmäistä kertaa kirjamessuilla, joista on tullut jo neljä päivää kestävät ”kaiken messut”. Kävijämäärä on valtava, mutta kirjojen myynti laskee. Valtavassa tarjonnassa oli paljon mielenkiintoista, mutta jäin pohtimaan vain yhtä kysymystä: mikä kirja on niin tärkeä, että se kannattaa ostaa ja säilyttää omassa kirjahyllyssä? Miksi hankkia kirjoja omaksi? Tavaraähkyepidemian takia vanhoista kirjoista ei tahdo päästä eroon muuten kuin saunan uunin avustuksella.

Pentti Linkoja: Unelmat paremmasta maailmastaKysyin parilta messukojun pitäjältä, mitä kirjoja hänen mielestään kannattaa omistaa. Antikvariaattiyrittäjän mielipide oli selkeä: sellaisia, joihin itse palaan myöhemminkin ja toisaalta vanhoja harvinaisuuksia. Niin & Näin -lehteä esitellyt filosofi Ville Lähde sanoi omistavansa lähinnä omaan ammattiinsa liittyvää kirjallisuutta, jota hän tarvitsee työssään toistuvasti. Niinpä, klassikkoromaanit ja uudenkin tuotannon saa tarvittaessa kirjastosta. Jos ei malta odottaa, uutuusromaanin voi ostaa omaksi, mutta sitten se voi olla saunanuunikamaa muutaman vuoden päästä.

Olen vatvonut pullistelevien kirjahyllyjen äärellä, mitä periaatetta itse noudattaisin kirjojen kanssa. Olemme luopuneet isosta kasasta kirjoja, mutta jäljelle jääneet ovat meillä monesta syystä:kvanttimekaniikan kirja

  • omaa identiteettiä ja arvomaailmaa kuvastavat kirjat: Pentti Linkolan tuotantoa, Kanteletar, joita luen aina joskus. Fysiikan kirjoja, joihin en koskaan palaa, koska en tee kvanttifysiikkaa työkseni.
  • tietokirjoja luontoaiheista ja fysiikasta, joihin palaan jatkuvasti: kasvikirjoja, lintuoppaita, hyönteiskirjoja, vaihtoehtoisen metsänhoidon oppaita, villivihannestietoa, talotohtoria, termodynamiikan taulukoita…
  • lastenkirjoja, joiden säilytystä painotamme epämääräisin laatukriteerein. Luetaan päivittäin, ja etenkin Taito valitsee hyllystä hyvin ennakkoluulottomasti milloin mitäkin. Nyt on menossa Tove Janssonin Näkymätön lapsi.
  • joitain klassikoita säilytän siksi, että toivon lasten vähän vanhempina löytävän ne hyllystä ja lukevan: Art House -kustantamon tietokirjoja, fysiikan ja logiikan historiaa… Minusta on tullut luontoihminen ainakin osittain siksi, että meillä oli kotona hyvä luontokirjavalikoima, josta opettelin omin päin lajitietoutta.
  • tuttujen kirjoittamia kirjoja ja sellaisia, joita on kiva lainata kavereille
  • tärkeä ilmastoaiheinen kirja, joka puuttui kirjaston kokoelmista. Nettikauppahankinta lahjoitetaan kirjastolle, kunhan se on luettu.

Hiilivarastoko? Onhan kirjasto sitäkin, mutta epäilen, ettei keskuslämmityksen piirissä oleva hiilivarasto ole kovin hyvä päästötaseeltaan pitemmän päälle. Parempi pyrkiä mahtumaan vähempiin asuinneliöihin.

10 askelta parempaan vapaaehtoistoimintaanAi että mitä minä päädyin ostamaan messuilta? Ostin yhdeltä mukana olleelta antikvariaattiyrittäjältä Itiökasvit värikuvina vuodelta 1976 sekä vihreiden ständiltä 10 askelta parempaan vapaaehtoistoimintaan -oppaan. Molemmat ovat sellaisia, joihin uskon palaavani vielä monet kerrat. Sammalia olisi kiva oppia tunnistamaan paremmin, ja yhdistysaktiivi tarvitsee tuon tuostakin vinkkejä, kuinka saada toiminta sujuvammaksi ja ihmisiä innostettua. Kämppikselle ostin lisäksi synttärilahjaksi virkkausoppaan, jossa oli tuoreen ja käytännöllisen oloisia ohjeita (älkää paljastako hänelle etukäteen!).

 

« Older entries Newer entries »