Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Ituhippi Milanossa

Tämän syksyn kummallisuuksiin kuului kaksikin matkaa Eurooppaan, ja tämä jälkimmäinen vei minut ja perheeni Milanoon. Luottamustoimeen liittyvälle matkalle sai ottaa perhettä mukaan, jos vain maksaa tämän osan kuluista itse, joten reissussa oli mukana myös mieheni ja kuusivuotias esikoinen. Kolmivuotias kuopus sai sen aikaa nauttia mummolassa isovanhempien jakamattomasta huomiosta.

fiera di sinigaglia

Mitä matkalla kannattaa nähdä ja tehdä, kun on pari lomapäivää? Minusta niitä samoja asioita, jotka meitä kotonakin kiinnostaisivat. Toisaalta halusimme nähdä sellaista, mihin ei Suomessa ole mahdollisuutta. Kohteiksi valikoituivat siksi iso lauantaikirppari Fiera di Sinigaglia, keskustan kyljessä oleva valtava vanha linna Castello Sforzesco puistoineen ja akvaario Acquario Civico. Ituhipin oli myös mielenkiintoista tarkkailla, miten ympäristötietoisuus näkyy paikallisessa arjessa.

Uusissa paikoissa joukkoliikenneratkaisuihin tutustuminen on lempipuuhaani. Metro vei meitä vauhdikkaasti paikasta toiseen, lippuautomaatit olivat helppoja käyttää ja vaihdot linjalta toiselle selkeitä. Jos aikoo säilyttää henkensä ja terveytensä, joukkoliikenne onkin Italiassa parempi Milanon metrovaihtoehto kuin nousta päättömästi kaahaavan taksikuskin kyytiin. Monilinjaisen metron rinnalla on Milanossa tarjolla kymmenen paikallisjunalinjaa, ratikoita, rollikoita ja busseja. Hyvästä joukkoliikennetarjonnasta huolimatta miljoonakaupunki oli täynnä myös kaikkialle ristiin ja poikittain pysäköityjä autoja. Pienet automallit olivat suosiossa, sillä monille kapeille kaduille ei kaupunkimaasturilla ole asiaa. Ilma oli likaista siitä huolimatta, että hybridiautoja näkyi paljon liikenteessä. Kaahareiden sekaan uskaltautuneita pyöräilijöitäkin näkyi yllättävän paljon.

ituhippi_milanossa6Kirpparireissu antoi kosketusta myös paikalliseen aktivismiin. Ripa di Porta Ticinese -kadulla kanavan varrella oli kirpparikojujen lisäksi myös kasvisravintola sekä valtava ja näyttävän näköinen luomupitseria Pizzeria Naturale. Kaupoissa luomutuotteet olivat muutenkin hyvin esillä, osa laadukasta ruokatarjontaa. Ostimme pari ”aktivisti-t-paitaa”, sillä entiset ovat jo kuluneet kurjaan kuntoon. Oikeita yksityisiä myyjiä olisi saanut olla enemmän, myynti oli aika ammattilaisvetoista. Lastenvaatteita jäin kaipaamaan? Missä olisivat olleet MLL:n kirppareita vastaavat tapahtumat?

luomupizzeria
ituhippi_milanossa7Meille jaettiin myös lentolentinen, jossa Milanon ensi vuoden maailmannäyttelyä vastustavat aktivistit tiedottivat toiminnastaan. Maailmannäyttelyn teemahan kuulostaa äkkiseltään hyvältä: Feeding the planet, energy for life – ruokaturvasta ja ruuan monimuotoisuudesta siis puhutaan. Samalla toki tarvitaan 200 hehtaarin maa-alue nopeaan rakentamiseen. Aktivistit syyttävät järjestäjiä väärinkäytöksistä ja pitävät maailmannäyttelytoimintaa ylipäätään vanhentuneena. Vaikea sanoa näin asiaan tarkemmin perehtymättä, pitäisikö olla No Expo vai Expo 2015.

ituhippi_milanossa5Milano on lemppari- Aku Ankka -piirtäjäni Marco Rotan synnyinkaupunki ja paikka, jossa hän teki suuren osan työuraansa. Paikalliset arvostavat enemmän Aku Ankan taskukirjojen tyylistä huiskintaa kuin huoliteltuja Barks-henkisiä sarjoja. Rota on tehnyt molempia, taskukirjatyyliä etenkin Topolino-lehtiin, joita myytiin myös kirppiksellä. Vaikka kuinka harkitseva kuluttaja olenkin, askartelutarvikkeita en voi vastustaa. Ostin kirpparilta askartelumateriaaliksi vanhan sarjiskirjan, jossa on Barks-klassikoita italiaksi. Sen lisäksi Imaginarium-lelukaupasta mukaan tarttui kuviota leikkaavia askartelusaksia ja kuvio-rei’itin. Täältä pesee taas kohta joulukorttia, lähipiiri hyvä!

ituhippi_milanossa8Linna ja akvaario osoittautuivat hyviksi valinnoiksi. Niin me kuin kuusivuotiaskin olemme kiinnostuneet puista, kasveista ja eläimistä. Linnan puistossa saimme kuljeskella valtavien puiden joukossa, joista suurimman osan lajia emme edes tunnistaneet. Akvaariossa taas uiskenteli Italian jokien, järvien lajistoa ja Välimeren eliöitä. Akvaariorakennus oli muuten kaupungin edellisen maailmannäyttelyn ajalta, vuodelta 1906, ja sekin oli eläinaiheisine kohokuvineen jo nähtävyys.

Milanon akvaariorakennusHallitseva piirre Milanossa oli kaikkialla näkyvä vehreys, mutta ei puistoissa vaan rakennuksissa. Lokakuun alun leppeässä ilmassa kasvit kasvoivat vielä humisten, ja niitä oli parvekkeet ja katot täynnänsä. Eikä mitään pelargonioita vaan kokonaisia puita ja pensaita ruukuissa. Kelpaahan sitä tuollaisessa ilmastossa elellä ja keskittyä luomaan kauneutta ympärilleen. Suomessa otetaan asiat vakavammin ja keskitytään tiukkaan insinööriosaamiseen – ilmastomme vaikutusta, sanon minä.

Milanon ja Malpensan lentokentän välisellä tiellä kiinnitin huomiota tietullipisteisiin, joiden kautta bussimme sujuvasti ajoi. Italiassa lienee Euroopan vanhin tietullijärjestelmä, sillä Wikipedia tietää kertoa, että Milanon lähelle ensimmäiset tietullit otettiin käyttöön vuonna 1924! Moottoritielle ei olekaan asiaa ilman maksua. Kuinkahan kauan Suomessa vielä aiheesta keskustellaan?

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olimme turistimatkalla lapsi mukana. Olimme ajatelleet, että puu ja talo sovussaparempi katsella maailmaa enemmän vasta sitten, kun lapset matkasta voivat jotain muistaa, ja uusien paikkojen näkeminen voi jotain antaa. Ylipäätään emme harrasta kepeää lentolomailua tuosta noin vain, nytkin reissaamisen syynä oli luottamustoimen hoitaminen. Päästöt kompensoimme maksamalla puiden istuttamisesta sopivan palvelun kautta.

Matkailu on aika erikoinen ilmiö, koska perinteisessä lento ja hotelli -reissussa heittäytydään irti kaikesta kotoisasta. Olo tuntuu vieraalta, vaikka ympärillä on hotellin luksus. Olihan se kuohuviinitarjoilu osana hotellin aamiaispöytää mielenkiintoinen kokemus, mutta luontevampaa minulle on viettää vapaa-aika jossakin, mikä liittyy juuriini jollakin tavalla. Kuusivuotias viihtyi, mutta sanoi, että olisi vielä mieluummin ollut pikkusiskon paikalla mummolassa. 🙂

Uusiutuvia Berliinissä

Kuva: Tuulivoimayhdistys

Kuva: Tuulivoimayhdistys

Tein tänä syksynä jotakin täysin poikkeuksellista: astuin lentokoneeseen ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kahdessa luottamustoimessani on ohjelmassa ulkomaanmatka. Ensiksi singahdin Berliiniin Helsingin Energian johtokunnan mukana tutustumaan Saksan energiakäänteeseen. Ilmastokuormitus parin päivän reissun takia kuormittaa toki omaatuntoakin, mutta oli hienoa tutustua erilaiseen lähestymistapaan päästöjen vähentämiseen.

Saksa on rakennettu täyteen tuulivoimaloita ja aurinkovoimaa noin kymmenessä vuodessa. Sikäläinen tehokkuus on ollut vaikuttavaa: uusiutuvien osuus sähköntuotannosta on nyt noin 25 %. Sähköntuotannon heilahtelu on samalla kasvanut siinä määrin, että päästöjen vähennyksessä painotetaan nyt energiavarastojen tutkimista ja kaukolämmön käytön laajentamista. Saksassa kaukolämmön osuus lämmityksestä on lähteestä riippuen vain 12-17 %, ja öljykattilat ovat vielä yleinen tapa hoitaa talojen lämmitys. Insinöörit ovat oivaltaneet, että kivihiilivoimaloita voisi käyttää tehokkaammin ottamalla niiden tuottaman hukkalämmönkin talteen, ja kaukolämmön myötä talojen öljykattiloista voisi hankkiutua eroon. Suomen tapaan siis. Mielenkiintoista nähdä, yleistyykö kaukolämpö samalla saksalaisella tehokkuudella kuin tuulivoimakin. Mitähän sitten tehdään, kun päästöjä pitäisi leikata edelleen?

Tutustuimme Berliinissä mm. paikalliseen Moabit-nimiseen yhteistuotantovoimalaan, jonka on siirtynyt käyttämään haketta 40 % osuudella kivihiilen ohessa. Tarvittava puumäärä saadaan lähialueelta, ja hake kuljetetaan perille sekä proomuilla kanavaa pitkin että rekoilla. Uusia kaukolämpöasiakkaita tulee tulvimalla, ja vihreällä lämmöllä tehdään bisnestä myymällä se korvamerkittynä ympäristötietoisille asiakkaille. En tiedä, onko oikein laskuttaa omatunnoltaan herkimpiä, mutta ainakin uusiutuville on saatu rahoitus. Onnistuisikohan Suomessakin vesikuljetus yhtä näppärästi suoraan metsästä voimalalle vaikka Saimaan kanavaa hyödyntäen?

Tiedustelin johtokunnassa, voisiko Helsingin Energia ostaa koko porukalle reissua vastaavan päästökompensaation: hintaa kertyisi ehkä jäätelötötterön verran per nuppi, jos yritys ostaisi päästötonneja samalla tavalla kuin energiantuotantoonkin. Edestakaisen Berliinin-lennon päästöt ovat per nuppi noin 500 kg/hlö eli puoli tonnia. No, eihän pyyntööni suostuttu. Perustelu kuului, että Euroopan sisäinen lentoliikenne on päästökaupan piirissä. Se nyt vain ei ole sama asia: päästökauppaan osallistuminen tarkoittaa, että lentoliikenteen päästöt mahdutetaan vuosittain tietyn kiintiön sisään. Kiintiötä pienennetään ajan myötä, jotta kokonaispäästöt saadaan laskuun. Ei ihan sama kuin päästöttömyys, vai mitä?

 

-Piia

Ps. Tässä vaiheessa minut tunteva voisi paheksua, että etkö osta päästöoikeuksia mökkeilyn automatkoihin. Lentolaskelmien innoittamana otin selvää, paljonko mökkimatkat oikein tuottavat ilmastokuormitusta. Neljän kuukauden mökkeilykauden aikana ajamme äidiltäni lainatulla autolla noin 5000 km. Automalli on siltä ajalta, kun valmistajat eivät vielä kisanneet päästövähennyksissä, ja 190 g/km päästöillä kuormitusta kertyy 1000 kg hiilidioksidia kesän aikana.

Neljän hengen perheeni ja äitini koko kesän autoilu vastaa siis kahden ihmisen Berliinin-reissua. Nykyautomalleissa tavallinen farmarikin yltää 100 g/km kulutukseen, joten uudempaa automallia suosimalla mökkeilypäästöt saisi pudotettua yhden ihmisen keski-Euroopan matkaa vastaaviksi. Vielä parempaan tulokseen pääsisi vaihtamalla vaikka biokaasuun, mutta Etelä-Savo on harvoja maakuntia, jossa tankkausasemaa ei vielä ole.

Puhe metsiensuojelun puolesta

Puhuin Vihreiden puoluekokouksessa metsiensuojelun puolesta. Puhujanpönttöön kiipeäminen satojen osallistujien katsottavaksi ja kuultavaksi pelotti, mutta tämä on kai sitä paljon puhuttua epämukavuusalueelle menoa. Ainakin on hyvä saada harjoitusta esiintymisessä silloin tällöin.

Ilmastonmuutoksen torjunnassa käytämme tieteen antamaa tietoa tarvittavista päästövähennyksistä. Yhtä lailla tieteen antamaa tietoa pitää käyttää luonnon monimuotoisuuden suojelussa: biologien mukaan ihmistoiminnalta pitäisi rauhoittaa vähintään noin 10 % pinta-alasta. Muuten elinympäristöjen pirstoutuminen vähitellen hävittää eliölajeja pois.

Puheeni oli tällainen:

Hyvät ystävät!

Haluan puhua metsiensuojelun puolesta. Suomessa on nyt sallittua tehdä avohakkuita vaikka ihan suojelualueen kyljessä. Ja se on väärin. Metsänsuojelualueiden lähellä pitää käyttää pehmeämpiä metsänkäsittelymenetelmiä.

Meillä on metsiensuojelualueita eri puolilla Suomea, jotta meillä säilyisi monimuotoinen metsälajisto. Suojelualueet eivät kuitenkaan riitä säilyttämään herkimpiä metsän eliölajeja. Yli 1000 metsissä elävää lajia uhkaa hävitä Suomesta. Luonnonsuojeluun tarvitaan siis lisää pinta-alaa. Meillä on riittävään tasoon vielä pitkä matka. Biologien mukaan vähintään 10 % metsistä pitäisi olla rauhoitettu. Suojeluverkosto toimisi paremmin, jos talousmetsien käsittelyssä otettaisiin huomioon läheiset suojelualueet. Tämä olisi myös kustannustehokasta luonnonsuojelua.

Luonnonsuojelualueiden ja kansallispuistojen ympärille pitäisi jättää tarpeeksi laajat puskurivyöhykkeet. Nämä eivät olisi varsinaisia suojelualueita. Niillä voisi harjoittaa metsätaloutta, mutta maanomistajia neuvottaisiin valitsemaan pehmeämpiä metsänhoidon menetelmiä. Vältettävää olisi ainakin avohakkuut ja liian raju maanpinnan käsittely. Metsiin jätettäisiin lahopuuta ja puuston monimuotoisuutta suosittaisiin. Tällaiset metsät ovat hyviä myös virkistyskäyttöön.

Metsiensuojelu on nyt erityisen tärkeää, kun ilmastonmuutos muuttaa Suomen lajistoa. Suomi on allekirjoittanut Biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen. Olisi hyvin linjassa tämän sopimuksen kanssa, jos suojelualueita ympäröiviä metsiä ei saisi runnella miten hyvänsä. Talousmetsien käsittelyssä pitää ottaa huomioon lähellä olevat suojelualueet: ei sallita avohakkuita kansallispuistojen kylkeen!

Kuka liikkuu tyylikkäimmin?

Helkaman polkupyörämainos 1954Kevätaurinko tuli vihdoin esiin, eikä katujen paljastumista tarvinnut tänä vuonna kauan odottaa. Pyöräilykausi! Ja kuinkahan se näkyy mainonnassa, joka tunnetusti kertoo, miltä tavoiteltu elämäntapa näyttää? No, lauantain Hesarissa näkyy olevan seitsemän sivua automainoksia, ja yhden urheilukaupan mainoksessa pienellä präntillä maininta, että lastenpyörät ovat saapuneet.

Kone-Terän pyörämalleja 1954: jaguar, petoSelailin menneiden vuosien Suomen kuvalehtiä Pasilan kirjaston arkistossa, kun halusin tutkia, miten mainonta on vuosikymmenten mittaan muuttunut. Ja kyllä se on muuttunut. Vielä 1950-luvulla automainokset näyttivät olevan vähemmistönä, ja sivuja hallitsivat menevän näköiset polkupyörämainokset. Muita mainosten liikkumistapoja olivat ainakin VR:n junat, postiautokyyti, mopot ja moottoripyörät. Polkupyörämallien nimet henkivät voimaa ja vapautta: jaguar, peto.

Kuinkahan nykyisen epätasapainon saisi korjattua? Ilmastoa kuormittavien asioiden mainonnan raju verottaminen? Lakisääteinen osuus mainostilasta yleishyödyllisille asioille? Pyöräilyn vetovoiman kasvua tukee nyt uutisointi, joka kertoo pyöräilijämäärien kasvavan kaupungeissa. Mutta kyllä mainonta voisi kertoa meille samaa viestiä.

Kunnialliseksi metsänomistajaksi

Ennen olin metsänomistajana kumma ituhippi, joka esitti outoja toivomuksiaan metsänhoitoyhdistyksen tyypille jatkuvasta kasvatuksesta. Niin, ei hakata kaikkea sileäksi, vaan jatkuvan kasvatuksen mukaan pitäisi toimia. Ja muistakaa jättää pusikoita metsoille ja pyille, jotta ne viihtyisivät maillani vastakin. Metsänhoitoyhdistyksen ihminen kuunteli kärsivällisesti, ja nuoremman polven ihminen kun oli, myös suostui oikkuihini.

eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatusMetsänhoitoyhdistykset muistavat jäseniään vuoden mittaan monenlaisilla yhteydenotoilla, joiden pääsisältönä yleensä asiakasta kehotetaan tekemään puukauppatoimeksianto tai tilaamaan taimikonhoitopalveluita. Niinpä leukani loksahtikin, kun sain esitteen tämän kevään tapahtumista: Eri-ikäisrakenteisen metsän kasvatus, suomeksi sanottuna siis näin luovut vallitsevasta mutta metsiä yksipuolistavasta avohakkuu-taimikasvatus-harvennukset -käytännöstä. Ja toinen tapahtuma: Hyvinvointia metsästä, jossa kerrotaan metsän monipuolisista vaikutuksista ihmisen hyvinvointiin muutenkin kuin sellutonnien näkökulmasta.

Ajat totisesti muuttuivat metsälain myötä vuodenvaihteessa. Nyt nämä luomutouhut ovat ihan laillisia ja hyväksyttyjä metsänkäsittelyn käytäntöjä. Lobbaustyötä tehtiin vuosikymmeniä, ennen kuin muutos tapahtui. Nyt minäkin olen kunniallinen metsänomistaja, kaikkine luonnon monimuotoisuutta tukevine oikkuineni.

Mutta mutta, yksi asia minua luomumetsänhoidossa mietityttää. Mitä tehdään kuusikoille? Ilmastonmuutos on tuonut meille kuusimetsien seuralaiseksi kirjanpainajakuoriaisen joukkoesiintymät. Ennen riitti, kun taisteli näreiden maannousemasientä vastaan, nyt pitää vielä varoa kirjanpainajiakin. Maannousemasienen kasvu heikkenee sekametsässä, ja sama voisi päteä kirjanpainajaankin. Mutta mitä tehdä, kun metsä on jo ehtinyt päästä varttuneeksi kuusikoksi, jossa ei mitään muuta kasva? Eihän tässä maassa pian ole jäljellä lainkaan vanhoja kuusimetsiä, kun ei niitä kukaan uskalla maillaan säilyttää. Ehkä saan vastauksen sieltä metsänhoitoyhdistyksen teemaillasta.

Tulevaisuusennustuksia 50 vuoden takaa

lähde: Wikimedia commons

lähde: Wikimedia commons

Avaruusmatkailua, teleportteja, palvelijarobotteja, lentäviä autoja ja liikkuvia jalkakäytäviä? Videopuheluita, valvontakameroita, automaattista tiedonhakua, liikakansoitusta, saastunutta ilmaa ja häikäilemätöntä yhtiöiden valtaa?

1960-luvulla teknisen kehityksen huumassa kirjoitettiin innokkaasti tulevaisuuden maailman kuvauksia. Olen törmännyt tulevaisuuskuvauksiin penkoessani 1960-luvun aikakauslehtiä, ja viimeksi luin Philip K. Dickin scifi-romaanin Lies, Inc, jonka tapahtumat sijoittuvat juuri alkaneeseen vuoteen 2014. Lies-romaani on kirjoitettu Dickin vuonna 1964 ilmestyneen The Unteleported man -novellin pohjalta.

tulevaisuusennustuksia_50_vuoden_takaa7Avaruusmatkailu ulkoavaruuden siirtokuntineen on 1960-luvun tulevaisuusnäkymissä toistuva elementti. Toisaalta ihmiset kommunikoivat keskenään lähinnä puhelimilla, ja automaattinen tiedonhaku tarkoittaa hienomekaanista konetta, joka plärää arkistokortteja. Tieto tallennetaan videofilmeinä magneettinauhoille, joita tosin voi tilata kirjastosta itselleen automaattisen robotin kuljettamana. Ajan tavan mukaisesti ihmiset tupakoivat kaiken aikaa kuin korsteenit.

On mielenkiintoista, että tosielämässä tietokoneet ja kännykät ovat kehittyneet tasolle, jota hyvin harva osasi ennustaa. Lies, Inc -romaanin päähenkilö Rachmael Ben Applebaum syöttää tietoa koneelle reikänauhalla ja analysoi ääninauhaa oskilloskoopin kanssa. Scifikirjailijatkaan eivät ole pystyneet kuvittelemaan, millaisia monitoimilaitteita jokainen voisi kantaa mukanaan vuonna 2014: puhelin, tiedonhakukone, videokamera, navigaattori ja musiikkisoitin samassa paketissa. Etenkään sitä he eivät olleet kuvitelleet, että tyyppikäyttäjä paiskaisi tällaisen laitteen mäkeen aina vuoden käytön jälkeen ja hankkisi uuden.

Internetin edeltäjä luotiin sotilas- ja yliopistokäyttöön jo 1960-luvulla, mutta sen olemassaolosta tiesi harva, eivätkä tavallisille ihmisille suunnatut tiedonsiirron sovellukset juolahtaneet kovin monelle mieleen. Internetin vahvuus, tiedonsiirron joustava rakenne, kehitettiin ydinsodan pelossa: jos jokin välittäjätietokone tuhoutuisi, viesti välittyisi automaattisesti toista reittiä.

Dickin luomassa maailmassa tämän vuoden väkiluku on ennustettu oikein: seitsemän miljardia on ylitetty. Hän kuvaa sen olevan liikaa, ja tungostahan tässä on, myös luonnonvarojen käyttö karkaa käsistä.

Nokia Mobira kännykkämainos 1988 Suomen kuvalehtiTekniikan kehitystä on ohjannut valtavasti yritysten välinen kilpailu kuluttajamarkkinoista. Moni tekninen keksintö on saanut alkunsa alunperin sotilaskäyttöön tehdyistä ratkaisuista. Litteitä, mutta imukykyisiä siteitä ei kehitetty miljardien naisten mukavuuden parantamiseksi, vaan niiden muutaman astronautin tarpeisiin, joiden piti saada kuiva tunne pöksyihinsä avaruusmatkojen ajaksi. Muuten avaruusmatkailu ei tarjonnut niin houkuttelevia bisnesmahdollisuuksia kuin vaikkapa matkapuhelinten kauppaaminen, ja taloudelliset houkuttimet taisivat ratkaista kehityksen suunnan.

Vaikka monet scifi-kirjailijoiden ideoimat dystopiat on toistaiseksi vältetty, on näissä toteutuneissa uhissakin tekemistä ihan riittävästi. Jo 1960-luvulla huomattiin ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvu, mutta puhe ilmastonmuutoksesta alkoi vasta myöhemmin, taistelu sitä vastaan vielä hitaammin. Väkiluvun kasvu on onneksi hidastunut, mutta ihmisiä tulee yhä lisää 70 miljoonan vuosivauhdilla. Tarinoiden ja toteutuneen tulevaisuuden eroista näkee, että ihmiskunta pystyy uskomattomiin saavutuksiin, kun vain tahtoa on. Olisipa sitä hyvän tulevaisuuden saavuttamiseen.

Of all its roles, science fiction acts best as a guide by which people can cope with their present environment,” says Philip Dick. “It should sharpen our concern and our ability to handle current problems. Science fiction has lost its escapist aspect. It now is deeply rooted in the reality of today, which is always passing into tomorrow. And it’s tomorrow we have to control if we are to survive.” Lähde: Philip K. Dick Fan Site.

Tupakkamainos Suomen kuvalehdestä 1962

Näin röyhkeästi tupakkaa mainostettiin Suomen Kuvalehdessä vielä vuonna 1962. Joitain haitallisia asioita on sentään uskallettu rajoittaa vuosikymmenten mittaan.

Nupit koilliseen loman ajaksi

Joulun aikaan moni meistä lähtee reissuun ja talo hiljenee. Mutta kuinka käy lämmityksen? Keskuslämmitys pitää kotimme huomaamatta mukavan lämpöisinä, joten lämmitys unohtuu mukavuuslukemiin helposti, vaikka talon asukkaat lähtisivät muualle. Kotien lämmittämiseksi monilla paikkakunnilla palaa vielä kivihiili tai muu fossiilinen polttoaine.

termostaatin säätönuppi pienelläänHyvä tapa on vääntää lämpöpatterien termostaatit pienelle, kun on lähtemässä kotoa pitemmäksi aikaa. Kommuunissamme väännetään nupit koilliseen esimerkiksi kämppiksen huoneessa silloin, kun hän lähtee muutamaksi päiväksi pois. Yritän olla huomaavainen ja palauttaa lämmöt jo hyvissä ajoin ennen huoneen asukkaan paluuta, jottei hänen tarvitse palata kylmään huoneeseen.

Nyt rivitalokotimme tyhjeni noin viikoksi joulupyhien yli, ja väänsimme lämmityksen pienelle koko asunnossa. Me ensimmäisenä palaavat saamme alkaa kotioloihin totuttautumisen noin kuudessatoista asteessa, mutta pian se siitä lämpiää takaisin. Ja pysyvätpä huonekasvitkin paremmin elossa, kun eivät kuivu paahtavan lämpöpatterin vieressä! 🙂

Kaukolämpöä tuottavien voimaloiden toimintaa säädetään suoraan kaukolämmön kysynnän perusteella. Kannattaa siis jättää pois sellainen lämmönkulutus, jonka puuttumisesta ei kenenkään mukavuus kärsi.

Voi kunpa taloyhtiöt laskuttaisivat lämmöstä kulutuksen mukaan, niin saisimme rahallistakin palkintoa vaivannäöstämme. No, ainakin lämpimän veden kulutusmittarit tekevät jo tuloaan moneen kotiin! Lokoisaa joulua kaikille!

Ps. Touhutessani termostaattien kanssa unohdin viedä lähtiessäni biojätteen. No, eipä sekään haise viileässä asunnossa yhtä vahvasti kuin lämpimässä…

Mitä kirjoja kannattaa säilyttää?

Kävin ensimmäistä kertaa kirjamessuilla, joista on tullut jo neljä päivää kestävät ”kaiken messut”. Kävijämäärä on valtava, mutta kirjojen myynti laskee. Valtavassa tarjonnassa oli paljon mielenkiintoista, mutta jäin pohtimaan vain yhtä kysymystä: mikä kirja on niin tärkeä, että se kannattaa ostaa ja säilyttää omassa kirjahyllyssä? Miksi hankkia kirjoja omaksi? Tavaraähkyepidemian takia vanhoista kirjoista ei tahdo päästä eroon muuten kuin saunan uunin avustuksella.

Pentti Linkoja: Unelmat paremmasta maailmastaKysyin parilta messukojun pitäjältä, mitä kirjoja hänen mielestään kannattaa omistaa. Antikvariaattiyrittäjän mielipide oli selkeä: sellaisia, joihin itse palaan myöhemminkin ja toisaalta vanhoja harvinaisuuksia. Niin & Näin -lehteä esitellyt filosofi Ville Lähde sanoi omistavansa lähinnä omaan ammattiinsa liittyvää kirjallisuutta, jota hän tarvitsee työssään toistuvasti. Niinpä, klassikkoromaanit ja uudenkin tuotannon saa tarvittaessa kirjastosta. Jos ei malta odottaa, uutuusromaanin voi ostaa omaksi, mutta sitten se voi olla saunanuunikamaa muutaman vuoden päästä.

Olen vatvonut pullistelevien kirjahyllyjen äärellä, mitä periaatetta itse noudattaisin kirjojen kanssa. Olemme luopuneet isosta kasasta kirjoja, mutta jäljelle jääneet ovat meillä monesta syystä:kvanttimekaniikan kirja

  • omaa identiteettiä ja arvomaailmaa kuvastavat kirjat: Pentti Linkolan tuotantoa, Kanteletar, joita luen aina joskus. Fysiikan kirjoja, joihin en koskaan palaa, koska en tee kvanttifysiikkaa työkseni.
  • tietokirjoja luontoaiheista ja fysiikasta, joihin palaan jatkuvasti: kasvikirjoja, lintuoppaita, hyönteiskirjoja, vaihtoehtoisen metsänhoidon oppaita, villivihannestietoa, talotohtoria, termodynamiikan taulukoita…
  • lastenkirjoja, joiden säilytystä painotamme epämääräisin laatukriteerein. Luetaan päivittäin, ja etenkin Taito valitsee hyllystä hyvin ennakkoluulottomasti milloin mitäkin. Nyt on menossa Tove Janssonin Näkymätön lapsi.
  • joitain klassikoita säilytän siksi, että toivon lasten vähän vanhempina löytävän ne hyllystä ja lukevan: Art House -kustantamon tietokirjoja, fysiikan ja logiikan historiaa… Minusta on tullut luontoihminen ainakin osittain siksi, että meillä oli kotona hyvä luontokirjavalikoima, josta opettelin omin päin lajitietoutta.
  • tuttujen kirjoittamia kirjoja ja sellaisia, joita on kiva lainata kavereille
  • tärkeä ilmastoaiheinen kirja, joka puuttui kirjaston kokoelmista. Nettikauppahankinta lahjoitetaan kirjastolle, kunhan se on luettu.

Hiilivarastoko? Onhan kirjasto sitäkin, mutta epäilen, ettei keskuslämmityksen piirissä oleva hiilivarasto ole kovin hyvä päästötaseeltaan pitemmän päälle. Parempi pyrkiä mahtumaan vähempiin asuinneliöihin.

10 askelta parempaan vapaaehtoistoimintaanAi että mitä minä päädyin ostamaan messuilta? Ostin yhdeltä mukana olleelta antikvariaattiyrittäjältä Itiökasvit värikuvina vuodelta 1976 sekä vihreiden ständiltä 10 askelta parempaan vapaaehtoistoimintaan -oppaan. Molemmat ovat sellaisia, joihin uskon palaavani vielä monet kerrat. Sammalia olisi kiva oppia tunnistamaan paremmin, ja yhdistysaktiivi tarvitsee tuon tuostakin vinkkejä, kuinka saada toiminta sujuvammaksi ja ihmisiä innostettua. Kämppikselle ostin lisäksi synttärilahjaksi virkkausoppaan, jossa oli tuoreen ja käytännöllisen oloisia ohjeita (älkää paljastako hänelle etukäteen!).

 

Helppo salaatti aterialle

Miltä kuulostaisi seuraava liikeidea: yritys pilkkoo kasviksia valmiiksi salaateiksi kiireisille ihmisille, jotka eivät ehdi silputa tuorepalojaan itse. Uskokaa pois, bisnes rullaa kuin rasvattu. Kesämökkipaikkakunnallani toimiva salaattifirma Salico on laajentunut vuodesta toiseen.

Salaatinvalmistuksen ajankäyttöongelma on tuttu minullekin. Monesti olen kiidättänyt lapsille pöytään pelkät perunat ja kalan, kun ulkoilun jälkeen ei muutakaan ehdi lounaaksi tehdä. Valmissalaatti ei kuitenkaan tunnu houkuttelevalta ratkaisulta. Kun kasvikset säilytetään valmiiksi pilkottuina, ilman happi ehtii pilkkoa myös ison osan hyödyllisistä vitamiineista. Pakkausjätevuortakaan ei ole mukava kasvattaa. Monella on nopeat rutiinit kurkun, tomaatin ja salaatinlehtien käsittelyyn, mutta minusta kasvihuonevihannesten puputus vuoden ympäri olisi paitsi yksitoikkoista myös ilmastoa liikaa kuormittavaa.

Meillä hyväksi lisukesalaattilöydöksi ovat osoittautuneet erilaiset kasvissäilykkeet: siis hapatetut kasvikset, etikkapunajuuret, relissit, pikkelsit, chutneyt ja sen sellaiset. Hapankaali on sellaisenaan maukas ja C-vitamiinia mukavasti sisältävä salaatti. Lapsetkin syövät sitä mielellään, ja maitohappopöpöt pitävät massut kunnossa. Aika hyvin uppoavat muutkin happamat kasvissäilykkeet. Ja ne ovat nopeita! Purkki vain esiin jääkaapista ja salaattinokareet lautasille.

Tässä on muuten hyvä chutneylöytö tältä syksyltä, lähteenä tänä vuonna julkaistu Purkissa! -säilöntäkirja. Kokemukseni mukaan ohjetta voi myös huoletta yksinkertaistaa, ainakin saksanpähkinät jätimme pois. Tämä säilyke tuli syötyä parissa päivässä, ja seuraavaan erään on jo ainekset hankittu. 🙂

Omenachutney

500 g jauhoisia omenoita
1 dl vaaleita rusinoita
2 vihreää chilipalkoa
2 laakerinlehteä
2 rkl raastettua inkivääriä
1 tl currya
1 tl neilikkaa
1 tl suolaa
1 dl ruokosokeria
1 sitruunan mehu
1/2 dl omenaviinietikkaa
1/2 dl vettä
1 dl saksanpähkinöitä rouhittuna

noin 5 dl:n vetoinen lasipurkki tai pari pienempää.

Kuori omenat, poista siemenkodat ja leikkaa omenat pieniksi kuutioiksi. Hienonna rusnoita kevyesti veitsellä. Hienonna chilipalat (jos haluat miedompaa chutneytä, poista siemenet). Pane kaikki ainekset kattilaan pähkinärouhetta lukuunottamatta ja kiehauta. Keitä miedolla lämmöllä, kunnes omenakuutiot ovat lähes kokonaan soseutuneet. Nosta kattila liedeltä ja jäähdytä hetki. Sekoita joukkoon saksanpähkinärouhe.

Lusikoi chutney puhtaaseen purkkiin ja sulje huolellisesti. Jäähdytä ja säilytä viileässä. Omenachutney säilyy hyvänä vähintään kolme kuukautta.

« Older entries Newer entries »