Hirven jäljet luonnonhiekkarannalla – ituhippi ja Talvivaara

Talvivaara Sotkamo on haettu konkurssiin, ja kuumaisemalta näyttävä satojen hehtaarien alue odottaa tulevia päätöksiä. Kuusta tämä maisema kylläkin eroaa siinä, että siinä on runsain mitoin vettä, joka ei ole poistumassa ihan lähitulevaisuudessa minnekään. Kaivoin kotialbumistani muutamia kuvia Talvivaaran varhaisvuosilta.

Pekka Perä ja Talvivaaran vuosi 2006.

Pekka Perä esittelee hyvin mennyttä vuotta 2006.

Piia Häkkinen

Kirjoittaja Talvivaaran avec-pikkujouluissa 2006.

Minulla on ollut näköalapaikka Talvivaaran vaiheisiin sen ensiaskeleista lähtien. Anoppini on tutkimuksillaan luonut perustan bakteerien hyödyntämiselle Talvivaaran prosessissa – bioliuotus kyllä toimii, uskokaa pois. Ongelmat ovat olleet tutkimus- ja tuotekehityshankkeen liian nopeassa viemisessä laajamittaiseen käyttöön. Ja toki siinä, etteivät vesistöt ole olleet tärkeysjärjestyksessä oikealla paikallaan. Toiminnasta ei haettu riittävästi kokemusta pienemmässä mittakaavassa. Australiassa kaivososaamisensa hankkinut Pekka Perä konsultteineen ei osannut varautua mittaushistorian suurimpiin sateisiin eikä vuosien valitusprosessiin, jonka aikana ei vedestä saanut enää hankkiutua eroon.

hirven jäjet

Hirven jäljet Kolmisopen rannalla Talvivaaran kaivospiirissä 2005.

Kuljimme mieheni kanssa alueella, ennen kuin kaivostoiminta alkoi laajassa mitassa. Muistan löytämämme hirven jäljet luonnonhiekkarannalla, alueen metsät ja suot. Nikkeli ja ruostumaton teräs ovat sentään siitä hyviä tuotteita, että ne on helppo kierrättää, jos ne vain vaivaudutaan viemään kierrätykseen. Merkittävä osa nikkelistä on päätynyt NiCd-akkuihin, jotka ovat jääneet vanhoihin kännyköihin laatikoiden pohjalle. Mikään ei kannusta viemään vanhoja kattiloita ja tiskipöytiä metallinkierrätykseen, vaan niitä päätyy kaatopaikoille. Ja taas menee lisää luonnonhiekkarantoja hirvenjälkineen.

Kolmisoppi 2005

Kolmisoppi-järvi 2005.

Talvivaaran alkutaipaleella lehdet olivat täynnänsä myönteisiä juttuja Kainuun uudesta työllistäjästä. Ihmettelin silloin, ettei kukaan nosta esiin toiminnan suuruusluokkaa: tuhansien metsähehtaarien muokkaaminen pölyäväksi autiomaaksi. Sen kyseisen luonnonhiekkarannan muuttamista osaksi samaa kaivosaluetta. Valtavia määriä aineita, joita on liikuteltava paikasta toiseen. Jopa itse Pekka Peränkin kerrotaan tokaisseen raivaustöitä seuratessaan, että on hän elämässään paljon syntiä tehnyt, muttei vielä näin paljon tätä ennen.

Sitten kipsisakka-allas alkoi vuotaa, ja uutisoinnin sävy muuttui toiseen ääripäähän.

Talvivaaran alkutaival

Talvivaaran alkutaival: tästä alueen louhiminen lähti liikkeelle. Mieheni näköalapaikalla 2006.

Jotkut luontoihmiset sanoavat, että on hyvä, kun Suomeen perustetaan kaivoksia – näemme omassa tutussa ympäristössämme, mitä uusiutumattomien luonnonvarojen käyttäminen tarkoittaa. Olen oikeastaan samaa mieltä. Niin kauan kun elämäntapaamme kuuluu vaikkapa käyttää suuria määriä ruostumatonta terästä, on hyvä, että sen tuotantotavat käyvät tutuksi. Jäljellä olevat esiintymät ovat niin köyhiä, että kirjekuoren painoisen nikkelimäärän sivutuotteena jää alueelle kilo kivimurskaa.

kasa

Ensimmäisiä pilottikasoja 2006.

Talvivaara on kieltämättä tuonut uusia näkökulmia ympäristöajatteluuni ja kokemukseen ympäristöjärjestöistä. Olin aina luottanut järjestöjen asiantuntemukseen, sillä olin oppinut tuntemaan vaikkapa metsäaktivistit osaavana joukkona, joka tuntee eliöiden vuorovaikutussuhteet paljon metsänhoitajia paremmin. Talvivaara-aktivismissa törmäsin yhtäkkiä poukkoilevuuteen ja suuriäänisiin kommentteihin, joissa oli hyvin vähän sisältöä. Toisaalta taas luontoa on oltava lupa puolustaa, vaikkei olisikaan kaivosalan kemian asiantuntija. Olisi kuitenkin oltava rehellinen: jos ruostumaton teräs on osa jokapäiväistä elämää, on hyväksyttävä kaivostoiminnan olemassaolo. Eipä meistä ituhipeistäkään näytä kovin moni puulusikalla syövän tai emalikattilassa ruokaansa keittelevän.

Yhden kaivoksen herättämät suuret tunteet tuntuvat hämmentäviltä: ”maan suurin ympäristökatastrofi” on kuitenkin kovin paikallinen, ja sen jäljet häviävät itsekseen ajan myötä. Paperiteollisuus laski sulfaatteja samassa mitassa vesistöihin vielä muutama vuosikymmen sitten – osana normaalia toimintaansa. Nyt vedet sellu- ja paperitehtaiden edustalla ovat elämää täynnä, joitain Saimaan syvänteitä lukuunottamatta.

Pekka Perä 2006

Vuonna 2006, kun kaikki näytti vielä hyvältä. Pekka ja anoppini juhlatuulella.

Herättäisipä ilmastonmuutos samanlaisia tunteita, niin sen uhka olisi jo poispyyhkäisty. Ilmakehän kuormitus, hiilidioksidin aiheuttama vesien happamoituminen ja oikukkaat säät vaikuttavat jokaiseen soluun täällä maapallolla. Silti puhutaan vain muutoksesta eikä edes katastrofista. Miten ihmeessä yhden yrityksen yhden toimipisteen aiheuttamat paikalliset haitat saivat raivoavat kansanjoukot liikkeelle? Ehkä se on helpompi hahmottaa kuin kaikkialla vaikuttava totaalimuutos.

Pekka Perä 2007

Valoisia näkymiä 2007 vuorimiespäivien etkoilla.

Pitäisikö kaivos sulkea? Minusta ei. Alue on jo kuumaisemaa ja me käytämme nikkeliä joka päivä. Mutta vesistöpäästöt on saatava kohtuulliselle tasolle. Kemikaalit ovat sitä samaa peruskamaa, jota teollisuudessa yleisesti käytetään muutenkin. Prosessi on sinänsä energiatehokas valtavista kemikaalimääristään huolimatta. Kehitysmaiden kaivostoiminta, vieläpä useat länsimaiset laitoksetkin, tuottaa enemmän päästöjä niin ilmaan kuin veteenkin. Samalla kierrätystä pitää tehostaa, ettei jokainen keittiöremontti tarkoita taas uuden metallin louhimista. Reilun sadan vuoden päästä Talvivaaran alue on joka tapauksessa taas metsän peitossa, tehtiin miten hyvänsä. Ilmasto sen sijaan on jo silloin mullin mallin ja meren pinta vääjäämättömässä nousussa.

Irti markkinoiden vallasta

Olin haastateltavana Kaupungin kasvo -sarjassa helsinkiläisseurakuntien Kirkko ja Kaupunki -lehdessä, aiheena tuulivoima-aloitteemme, jonka luovutimme kaupungille jokin aika sitten. Kirkko ja Kaupunki on muutenkin suosikkilehteni, nytkin siinä oli mainio teologi Patrik Hagmanin haastattelu. Hän on löytänyt yhtymäkohtia varhaisten kristittyjen toiminnan ja nykyisen kaiken kaupallisuutta vastustavan aktivismin väliltä. Varhaiskristillisille messun viettäminen oli tapa tehdä yhteiskunnallista vastarintaa, ja sellaisena jumalanpalveluksen voi yhä nähdä. Hagmanilta kirjoittaa oivalluksistaan juuri ilmestyneessä teoksessaan Om sann gemenskap.

läsnäoloa purkissa

kuva: Elena, Flickr.com

Kapitalismi synnyttää ihmisissä aina uusia haluja ja tarpeita, joiden avulla ihmisiä voidaan kontrolloida. Hagman lainaa yhteiskuntafilosofien näkemyksiä, joiden mukaan tarvitsemme kehon, joka ei seuraa vallan komentoja. Teologi ehdottaa keinoksi nykyaikaan sovitettuja askeettisia harjoituksia. Persoonallisuus sijaitsee kehossa, joten myös vastarinta on maailman muuttaminen on paras aloittaa siitä. Jotta voimme irrottautua kuluttamisen ikeestä ja toteuttaa itseämme muulla tavoin, voimme aloittaa vaikka näin:

– Älä mene kauppaan tietämättä, mitä aiot ostaa. Valitse ekologisia ja reilun kaupan tuotteita aina, kun niitä on. Näin pääset irti ajatuksesta, jonka mukaan olet vapaa, koska sinulla on vapaus valita.

Läsnäolon taidon harjoittelemiseksi:

– Älä koskaan ota puhelinta esiin, kun olet toisten seurassa. Älä koskaan käytä kuulokkeita. Kokeile säännöllisesti kaikkien äänisignaalien sulkemista.

Aika kevyttä, vai mitä? Ainakin varhaiskristillisten erämaaprojektien rinnalla. Minusta kannattaa pyrkiä vähän enempäänkin. Itse suosittelen mainonnan välttämistä kaikin keinoin: Ei mainoksia -lappu oveen, Adblock selaimeen ja tv:n tuijotuksen sijaan parempaa iltaohjelmaa. Minua ahdistaa, että edes kauppojen välttely ei riitä viemään ajatuksia tavaroiden haalimisesta: kirppari vetää puoleensa ostarilla käydessä, ja huuto.netistä on helppo poimia mukaan kaikenlaista, kun lapset kuitenkin aina tarvitsevat milloin mitäkin. Kotona sitten aikaa ja huomiota menee tavaravuoren hallintaan, vaikka meillä vuori onkin rajallisemman kokoinen moneen kuluttamiseen perehtyneempään verrattuna.

Katse siis yhteisöllisyyttä edistäviin asioihin sen sijaan, että miettisin, miten ilmaisen itseäni uudella vaateparrella. Teologi Hagman näkee jumalanpalveluksen ja ehtoollisen keinona vapautua keskinäisestä vertailusta ja ottaa elämä vastaan lahjana. Hänelle se on kaikkea yhteisöllinen tapahtuma: elämä saa sisältönsä siitä, että voi liittyä yhteen toisten kanssa. Tämä elämänsisältö on tavoittelemisen arvoinen, vaikkei elämää katsoisikaan kristillisestä näkökulmasta. Pelkkä kuluttajan rooli jättää olon kovin tyhjäksi.

Miksi maksan luomumunista?

Mitä enemmän ostoksille menevä ihminen tuntee maatiloja ja eläinten elinoloja, sitä todennäköisemmin hän valitsee luomun ja on valmis maksamaan siitä lisähintaa. Näin paljastaa Elina Lappalaisen kirja Syötäväksi kasvatetut. Kananmunien tuotanto on minulle läheinen asia, sillä juuri häkkikanalavierailu kauan sitten koulun maa- ja metsätaloustunnilla sai aikaan koko elämänmittaisen ruokavaliomuutoksen. Nykyään lainsäädäntö takaa kanoille rippusen väljemmät olot kuin kouluaikoinani: niitä saa olla enintään kymmenen kanaa neliömetrillä. Luomukanoilla enimmäistiheys on kuusi kanaa neliöllä. Lisäksi luomukanoja koskevat jotkin hyvinvointiparannukset, kuten luonnonvalo, parven kokorajoitus ja ulkoilu.

Ostan kaikki kananmunat luomuna. Luomulähikauppani, Saaremme-puodin, munat tulevat Kuorttisen luomukanalasta. Luomumunissa hyvän laadun huomaa jo kuorta rikkoessaan: luomumunissa on yleensä kovat kuoret. Keittäessä ei tarvitse olla huolissaan, että muna rikkoutuisi keitinveteen ja sotkisi kattilan. Kun kanat saavat syödä vihreitä kasveja ulkona, munista tulee myös terveysvaikutteisia: niihin syntyy verisuonille hyödyllistä K-vitamiinia. Oma munaruokasuosikkini ovat paistetut munat. Pannulle voi ensin pilkkoa jääkaapista tai kasvimaalta löytyviä kasviksia, paistaa hetken ja rikkoa sitten munat siihen päälle. Mangoldimunakas on yksi lemppari, mutta olenpa kokeillut munakkaan pohjaksi jopa jääkaappiin unohtunutta tulista mangopikkelssiä – hyvää tuli!

miksi_maksan_luomumunistaMillaista elämää kanat sitten viettävät? Kärsivätkö ne päivittäisestä munimisesta? Olen halunnut tutustua aiheeseen tarkemmin, ja tänä vuonna meillä oli jo toista kertaa kesäkanoja. Kanat ovat ”eläkeläisiä” paikallisesta tehotuotantokanalasta, josta ne olisi viety lopetettaviksi 36 000 kaverinsa mukana reilun vuoden ikäisinä. Muutaman viikon jälkeen tiiviistä ja teollisista oloista saapuneet kanat olivat jo oppineet hyppäämään munintapesään, kuopimaan purua ja nyppimään ulkona vihreitä kasveja suuhunsa.

Harrastekanalan pitäjää hämmentää näiden Lohman LSL-kanojen äärimmilleen jalostettu tehokkuus: useimpina aamuina pesässä on odottamassa kennollinen munia, yksi kanaa kohti. Toisinaan enemmänkin! Kun yritän vahvistaa höyhenpuvultaan vähän resuisia otuksia antamalla tuhdimpaa ruokaa, kalansaalista ja sen sellaista, munintatehokkuus senkun kasvaa. ”Tehdasolojen” rassaama höyhenpuku on hiukan kohentunut kesän aikana, mutta kaikki paljaat kohdat eivät vain ota korjaantuakseen. Jos siis saisin valita, kanat saisivat olla vähemmän tehokkaita. Kotieläiminä ne ovat helppoja. Perusrehujen lisäksi ne vieläpä syövät kaikki mahdolliset ruuantähteetkin.

Entäs muniminen? Kanat munivat aamupäivällä: asettuvat pesään, kyykistyvät vähän, pörhistävät höyhenensä ja siihen muna pullahtaakin puhtaana ja valkoisena. Moni kana haluaa toitottaa aiheesta vielä kaikille muillekin: munimista seuraa äänekäs munintarotkotus rrääk-pot-pot-pot-pot-pot rrääk-pot-pot-pot-pot-pot. Munintarotuiset kanat alkavat suoltaa munia tietystä iästä lähtien, vaikkeivat olisi koskaan kukkoa nähneetkään. Munista ne eivät ole kiinnostuneet sen enempää. Jotkut voivat hautoa jonkin aikaa, mutta lähtevät pian taas pesästä ruuan perään.

Joskus kyläreissulla olen maistanut halpoja tehotuotantomunia ja ollut vähän ihmeissäni, miten joku sellaisia haluaa syödä. Eiväthän ne juuri mitään maksa, mutta kalpea keltuainen ja hauras kuori kyllä eivät mitenkään luo mielikuvia hyvästä ravintoarvosta. Luomumunatkin ovat varsin edullisia, ja niistä on helppo loihtia ravitseva lounas tai aamiainen.

Uskonnoton Suvivirttä veisaamassa

Olennainen osa mökkeilykulttuuria ovat vanhat aikakauslehdet, joista löytyy vaikka mitä helmiä. Tänään bongasin viimevuotisesta Kotiliedestä Suvi Aholan haastattelun, jossa hän mainitsee läheisestä suhteesta seurakuntaan, vaikka onkin uskonnoton: ”Kirkko on minulle yhteisö, joka on hyvän puolesta pahaa vastaan. Siksi haluan kuulua siihen.” Naulan kantaan, juuri näin minäkin ajattelen. Tai no, en ole liittynyt takaisin kuten tämä Hesarin kulttuuritoimittaja, mutta olen alkanut viihtyä kotikaupunginosani Laajasalon kirkossa. Ja tänä keväänä olen päässyt lasten kanssa laulamaan Suvivirttäkin jo kahdessa tilaisuudessa.

syreeni kukkii sateessaPerustaisin varmaan jonkun ateististen seurakunta-aktiivien kerhon, ellen jo kuuluisi liiankin moneen yhdistykseen. Olen itse ollut ihan järkyttävä putkiaivo suhteessa kirkkoon ja uskontoon. Tieteeseen luottavana fyysikkona tuntui ärsyttävältä, että noinkin viralliset ja jyhkeät yhteisöt keskittyvät sellaiseen, ”mikä ei ole totta”. Sittemmin maailmankuvani avartui. Ratkaiseva oivalluksen hetki oli tamperelaisen professorin Yrjö Hailan luento. Hänen mukaansa uskonnolliset kielikuvat on vain tapa sanoa, että ”pyrimme yhdessä kohti hyvää ja haluamme tässä sanoa sen ääneen”. Vähän kuin syksyllä tapahtuvaa järviveden jäähtymistä voi kuvata sanomalla, että ”Jaakko heittää kylmän kiven veteen”. Olisi aika lapsellista kiukuttelua ruveta inttämään, ettei mitään kiveä heittävää Jaakkoa ole oikeasti olemassa, kun sananlasku nyt kuitenkin on kuvaava ja helpottaa kesän jäsentämistä.

Tämän oivallukseni jälkeen olen vähitellen alkanut osallistua kirkon tilaisuuksiin, ja kotona laulaa loilotan hengellisiä lauluja. Suosikkini on virsi Oi herra, jos mä matkamies maan josta Tuomari Nurmiollakin on hyvä versio. Nykyisen kaupallisuuden keskellä eettisiä arvoja kannatteleva yhteisö ansaitsee kaiken tuen, ja rauhoittumisen hetki on mitä loistavin palvelu. Erityisen kivaa on käydä lapsille tarkoitetuissa kirkkohetkissä, joita Laajasalossa on arkiaamuisin kerran kuussa. Sellaisessa kävimme myös lasten kanssa suvivirttä veisaamassa, ja vielä Cantores Minoresin kevätjuhlassakin. Virsikirja on muuten verkossakin, on nuotit ja hyvät hakutoiminnot.

Kun olen tajunnut, ettei uskonnollista kieltä tarvitse ottaa kirjaimellisesti, on tuntunut erityisen nololta seurata väittelyä Suvivirren veisaamisesta. Miten joku valiokunta viitsii kytätä viivotin kädessä, loukataanko tässä nyt jonkun vapautta kun yhdessä lauletaan tällaista biisiä. Hei ihan oikeasti, nautitaan keväästä taas kerran pitkän ja pimeän talven jälkeen ja lauletaan sen kunniaksi. Täällä pohjoisessa armaan ajan saapuminen kaiken kylmässä ja pimeässä kärvistelyn jälkeen on vielä nykyaikanakin niin iso asia, että siihen sopii hyvin yhteinen rituaali.

Luin muuten vastikään Kirkko & Kaupunki -lehdestä, että Suvivirsi suomennettiin ja otettiin virsikirjaan vuonna 1701, kun oikeat kesät vihdoin olivat vihdoin palanneet 1600-luvun lopun karmeiden kato- ja nälänhätävuosien jälkeen. Suomen alueen väestöstä kuoli kolmen Suuren kuolonvuoden aikana 1695-1697 jopa kolmasosa, mikä on mahdollisesti Euroopan tunnetun historian ”ennätys”. Tätä taustaa vasten tuntuu erityisen pikkumaiselta, että Suvivirren veisaamisesta kiukutellaan. No, onneksi kiista on taas ohi vähäksi aikaa.

Ps. Ai eikö minua feministinä ärsytä kirkon mieskeskeisyys? Toki, vaikka paljonhan kirkko on parantanut. Voisivat he kyllä lasten tilaisuuksissa paremmin huomioida sukupuolisensitiivisyyden, esim. lastenohjaajat voisivat valita kertomiensa tarinoiden päähenkilöiksi myös tyttöjä.

Vaatevallankumous – mitkä vaatteet ovat kestäviä?

Kamerani jäi kaupunginvaltuuston vaatenaulakolle, joten vältyitte näkemästä kuvan minusta kekkaloimassa suosikkivaatteissani: Nanson trikoopaidassa, Icebreakerin kalsareissa (ja Speidelin alushousuissa). Tänään on vietetty #vaatevallankumous -teemapäivää, jossa on muistutettu vaatteidemme tuotantoketjun kurjasta alkupäästä. Surkuttelun sijasta haluan tuoda esiin parempia vaihtoehtoja.

Nanson peruspaitaMitkä vaatteet

  • ovat eettisiä
  • kestävät käyttöä
  • näyttävät hyviltä
  • tuntuvat mukavilta?

Kun mietin vaatekaappini sisältöä, vuosien varrella luottokumppaneiksi ovat nousseet etenkin Nanson vaatteet. Ne kestävät ja näyttävät hyviltä vuodesta toiseen. Trikoopaitoja käytän yhtä lailla kokousvaatteiden kaverina kuin vapaa-aikanakin. Kaiken lisäksi yrityksellä on yhä tuotantoa Suomessa, joten kotimainen työllisyys kiittää. Lähellä olevaa tuotantoa on helpompi valvoa, eikä merien takaisia kuljetuksiakaan tarvita yhtä paljoa.

Nanson vastuullisuuslupaukset -sivustolla sanotaan, että Nanso-brändin tuotteista 95 % valmistettiin Suomessa vuonna 2012. Lisäksi lupauksissa tähdättiin parempaan tuoteturvallisuuteen ja ympäristöystävällisten raaka-aineiden osuuden nostamiseen. Uusiutuvan energian käytön nostaminen 20 %:iin vuoteen 2015 mennessä vaikutti aika vaatimattomalta, eiväthän vihreä sähkö tai päästöoikeudet maksa kovin paljoa. Hienoa kuitenkin, että asioita on yrityksessä mietitty. Nanson oma myymälä Helsingissä on Mikonkatu 2:ssa.

Toinen luottokumppanini ovat Icebreaker-kalsarit. Firma on uusiseelantilainen, sillä en ole löytänyt kotimaista välihousuvalmistajaa, jonka tuotteet sekä kestäisivät että näyttäisivät ja tuntuisivat hyviltä pitkän käyttöiän. Tasainen villaneulos on pysynyt siistinä ja nukkaantumattomana vuodesta toiseen. Tuotelapussa olevalla koodilla pökien alkuperän voi jäljittää lammastilalle asti, ja yritys vakuuttaa tukevansa mahdollisimman eettistä lampaidenhoitoa. Kiinassa vaatteet on kyllä ommeltu, mutta ainakin ne kestävät pitkään. Olen ostanut villakalsonkini Partioaitasta, mutta ne sopivat loistavasti käytettäväksi muussakin kuin liikunnassa, vaikka kokousvaatteena hameen kanssa.

Speidelin alkkarit ovat myös ehdottomia: ne ovat lähtökohtaisesti sivusaumattomia ja käyttömukavuus on ylivoimainen. Ei mitään persvakoon meneviä alushousuja minulle, kiitos. Saksalainen perheyritys valmistaa pökät Euroopassa: Unkarissa ja Romaniassa. Kun ei valitse ihan halvinta mallia, alkkarit kestävät myös käyttöä vuodesta toiseen.  Stockalla on ollut myynnissä hyvä valikoima, vieläköhän niitä saa?

Ai että mitkä ovat sitten hyviä lastenvaatteita? Kun katson Valokille Taitolta periytynyttä vaatekaapin sisältöä, aika kurjilta ne näyttävät jo yhden lapsen käytön jälkeen. Parhaassa kunnossa ovat Polarn o Pyret -merkkiset vaatteet. Pulju panostaa ympäristöasioihin ja vastuullisuuteen. Sillä on myös laaja valikoima luomupuuvillaa. Olemme teettäneet paljon lastenvaatteita myös suomalaisilla ompelijoilla, netistä löytyy pienyrittäjiä helposti. Kankaiden kestävyydessä on isoja eroja. Parhaaseen käyttöikään pääsee valitsemalla laadukasta veluuria (velour), on myös mukavaa päällä. Myös Metsolan Mansikkapaikka-frotee on säilynyt tosi siistinä, vaikka on esikoisen suosikkikuosi.

Oppilaat karkaavat lähikoulusta

koulutehtäviä harjoittelemassaKommuunimme lapset leikkivät innokkaasti keskenään kouluun menoa, puuhaavat reppuja selkään ja koulukirjoja mukaan, vaikka vanhimman koulun aloitukseen on vielä puolitoista vuotta. Päiväkodin kasvatuskeskustelussa taas hoitaja kysyy, olenko miettinyt lapseni koulun valintaa, ”kun olisihan noita ala-astevaihtoehtoja lähikoulun lisäksi lähiseudulla pari kappaletta…”. Syykin selviää: naapurustossa useampi lapsi on vaihtanut lähikoulusta muualle, kun ei ole jaksanut enää kiusaamista, häiriköintiä ja opetuksen tason heikkoutta. Minustakin on tuntunut pahalta kuulla, miten lapset huutelevat toisilleen koulumatkoilla. Tänään viimeksi menin väliin, kun poikajoukko näytti kiusaavaan pienempiään.

Voisi siis olla helpompaa valita rauhallinen koulu suoraan kuin joutua parin vuoden päästä vaihtamaan tuntemattomien lasten keskelle. Joku voisi valita kotiopetuksenkin, mutta se eristäisi omanikäisistä ja vaatisi paljon järjestämistä. Taas nostaa päätään houkutus koota perhe mukaan ja karata maaseudun rauhaan, lapset pieneen kyläkouluun.

Suoraselkäinen ratkaisu olisi tietysti taistella ongelmien korjaamiseksi. Koulu tarvitsisi järeitä tukitoimia, viihtyisyyden kohentamista, lisää osaavia opettajia ja kouluavustajia, luokkien yhteisöllisyyden tukemista. Kun tilanne on päässyt näin pahaksi, mikään yksittäinen korjausliike ei enää riitä.

Taas kerran olen sellaisessa tilanteessa, että itse pitäisi tehdä, jos haluaisi asioita kuntoon. Pitäisi varmaan koota naapurustosta kouluikäisten lasten vanhempia lähetystöksi, joka kävisi puhumassa kaupungin opetustoimen kanssa. Olen niin turhautunut: ei tämä ole mikään slummi, vaan monella tavalla viihtyisä kaupunginosa, jonka tulotasokin on hiukan Helsingin keskiarvon yläpuolella. Miksi, miksi koulu on päästetty niin huonoon jamaan?

Tulevaisuusennustuksia 50 vuoden takaa

lähde: Wikimedia commons

lähde: Wikimedia commons

Avaruusmatkailua, teleportteja, palvelijarobotteja, lentäviä autoja ja liikkuvia jalkakäytäviä? Videopuheluita, valvontakameroita, automaattista tiedonhakua, liikakansoitusta, saastunutta ilmaa ja häikäilemätöntä yhtiöiden valtaa?

1960-luvulla teknisen kehityksen huumassa kirjoitettiin innokkaasti tulevaisuuden maailman kuvauksia. Olen törmännyt tulevaisuuskuvauksiin penkoessani 1960-luvun aikakauslehtiä, ja viimeksi luin Philip K. Dickin scifi-romaanin Lies, Inc, jonka tapahtumat sijoittuvat juuri alkaneeseen vuoteen 2014. Lies-romaani on kirjoitettu Dickin vuonna 1964 ilmestyneen The Unteleported man -novellin pohjalta.

tulevaisuusennustuksia_50_vuoden_takaa7Avaruusmatkailu ulkoavaruuden siirtokuntineen on 1960-luvun tulevaisuusnäkymissä toistuva elementti. Toisaalta ihmiset kommunikoivat keskenään lähinnä puhelimilla, ja automaattinen tiedonhaku tarkoittaa hienomekaanista konetta, joka plärää arkistokortteja. Tieto tallennetaan videofilmeinä magneettinauhoille, joita tosin voi tilata kirjastosta itselleen automaattisen robotin kuljettamana. Ajan tavan mukaisesti ihmiset tupakoivat kaiken aikaa kuin korsteenit.

On mielenkiintoista, että tosielämässä tietokoneet ja kännykät ovat kehittyneet tasolle, jota hyvin harva osasi ennustaa. Lies, Inc -romaanin päähenkilö Rachmael Ben Applebaum syöttää tietoa koneelle reikänauhalla ja analysoi ääninauhaa oskilloskoopin kanssa. Scifikirjailijatkaan eivät ole pystyneet kuvittelemaan, millaisia monitoimilaitteita jokainen voisi kantaa mukanaan vuonna 2014: puhelin, tiedonhakukone, videokamera, navigaattori ja musiikkisoitin samassa paketissa. Etenkään sitä he eivät olleet kuvitelleet, että tyyppikäyttäjä paiskaisi tällaisen laitteen mäkeen aina vuoden käytön jälkeen ja hankkisi uuden.

Internetin edeltäjä luotiin sotilas- ja yliopistokäyttöön jo 1960-luvulla, mutta sen olemassaolosta tiesi harva, eivätkä tavallisille ihmisille suunnatut tiedonsiirron sovellukset juolahtaneet kovin monelle mieleen. Internetin vahvuus, tiedonsiirron joustava rakenne, kehitettiin ydinsodan pelossa: jos jokin välittäjätietokone tuhoutuisi, viesti välittyisi automaattisesti toista reittiä.

Dickin luomassa maailmassa tämän vuoden väkiluku on ennustettu oikein: seitsemän miljardia on ylitetty. Hän kuvaa sen olevan liikaa, ja tungostahan tässä on, myös luonnonvarojen käyttö karkaa käsistä.

Nokia Mobira kännykkämainos 1988 Suomen kuvalehtiTekniikan kehitystä on ohjannut valtavasti yritysten välinen kilpailu kuluttajamarkkinoista. Moni tekninen keksintö on saanut alkunsa alunperin sotilaskäyttöön tehdyistä ratkaisuista. Litteitä, mutta imukykyisiä siteitä ei kehitetty miljardien naisten mukavuuden parantamiseksi, vaan niiden muutaman astronautin tarpeisiin, joiden piti saada kuiva tunne pöksyihinsä avaruusmatkojen ajaksi. Muuten avaruusmatkailu ei tarjonnut niin houkuttelevia bisnesmahdollisuuksia kuin vaikkapa matkapuhelinten kauppaaminen, ja taloudelliset houkuttimet taisivat ratkaista kehityksen suunnan.

Vaikka monet scifi-kirjailijoiden ideoimat dystopiat on toistaiseksi vältetty, on näissä toteutuneissa uhissakin tekemistä ihan riittävästi. Jo 1960-luvulla huomattiin ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvu, mutta puhe ilmastonmuutoksesta alkoi vasta myöhemmin, taistelu sitä vastaan vielä hitaammin. Väkiluvun kasvu on onneksi hidastunut, mutta ihmisiä tulee yhä lisää 70 miljoonan vuosivauhdilla. Tarinoiden ja toteutuneen tulevaisuuden eroista näkee, että ihmiskunta pystyy uskomattomiin saavutuksiin, kun vain tahtoa on. Olisipa sitä hyvän tulevaisuuden saavuttamiseen.

Of all its roles, science fiction acts best as a guide by which people can cope with their present environment,” says Philip Dick. “It should sharpen our concern and our ability to handle current problems. Science fiction has lost its escapist aspect. It now is deeply rooted in the reality of today, which is always passing into tomorrow. And it’s tomorrow we have to control if we are to survive.” Lähde: Philip K. Dick Fan Site.

Tupakkamainos Suomen kuvalehdestä 1962

Näin röyhkeästi tupakkaa mainostettiin Suomen Kuvalehdessä vielä vuonna 1962. Joitain haitallisia asioita on sentään uskallettu rajoittaa vuosikymmenten mittaan.

Kymmenen kirjaa…

.. tai montako niitä jo kertyikään. Facebookissa monet kaverini ovat listanneet suosikkikirjojaan, mikä tuo kivasti esiin ihmisten tuntemattomiakin puolia. Tänä aamuna herätessäni minulla oli mielessäni oma kirjalistani, mutta monisanaisena haluan kertoa siitä vähän pitemmin kuin pelkät kirjailijat ja kirjojen nimet. Kaikki nämä kirjat saaneet päänupissani jonkinlaisen pitempiaikaisen muutoksen aikaan, luoneet siis uusia merkityksiä.

Jos kirjalistani sisältää täysin tuntemattomia opuksia, suosittelen aivan erityisesti kahta: lue ainakin jokin Linkolan esseekokoelma ja Nicholas Carrin Pinnalliset – Mitä Internet tekee aivoillemme.

Jostain syystä maailmankuvani perustaksi on asettunut käsitys, että me ihmiset olemme yksi ihmisapinalaji, ja toimintamme taustalla vaikuttaa satojen tuhansien vuosien evoluution metsästäjä-keräilijöinä. Tämän maailmankuvan eri osasia ovat olleet kokoamassa mm. seuraavat teokset:

Raamattu. Tunnen sen varsin hyvin. Perusteellisempi lukukokemus teininä johti ateismiin: tämä opushan on täysin epälooginen ja sekava, ja meille opetetut ennustukset ja niiden seuraukset ovat vain valikoitu osa kokonaisuudesta. Jeesuksen opetukset ovat joka tapauksessa hyviä elämänohjeita, ja Vanhan testamentin puolella taas on myös kiinnostavaa kaunokirjallisuutta, mm. näytelmän muotoon kirjoitettu Jobin kirja.

Jalouden alkuperä – Epäitsekkyyden ja yhteistyön biologiaa, Matt Ridley. Meissä, kuten muissakin ihmisapinoissa, on lajityypillinen pyrkimys yhteistyöhön ja epäitsekkyyteen. Toiminta oman ryhmän hyväksi auttaa lopulta myös meitä itseämme. Myötätunto on olennaisesti ihmisen biologiaan kuuluva piirre. Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon, tämä teos tuli ensimmäisenä mieleen lukemistani.

Luonnollinen lapsuus, Tiina Kaitaniemi. Valtaosan ihmisen kehityshistoriaa olemme olleet metsästäjä-keräilijöitä, joiden lapset ovat kehittyneet vaarallisissa oloissa. Vauvoista on myös hylätty merkittävä osa useimmissa historiallisissa ihmisyhteisöissä. Kun vauvan ja pikkulapsen käyttäytymistä miettii tältä pohjalta, siihen on helpompi vastata turvallisuuden tunnetta tarjoten. Vauvan on syytäkin nostaa meteli, jos tutuista aikuisista ei saa aistihavaintoa. Perhepeti ja kantoliina tekevän vauvan olosta turvallisemman ja vauvaperheen arjesta sujuvamman.

Jared Diamond: Miksi seksi on hauskaa? Ihmisille ja monille muille ihmisapinoille lajityypillistä käytöstä on vahvistaa parisidostaan harrastamalla seksiä ”huvin vuoksi”. Meillä poikasten hoitaminen vaatii vanhemmilta paljon työtä ja kestää kauan, siksi vanhempien hyvä sitoutuminen toisiinsa edistää jälkeläisten selviämistä. Useimmilla muilla eläimillä seksin tarkoitus on vain lisääntyminen. Samasta teemasta kirjoitti jo keskiaikainen persialainen runoilija Sa’di teoksessaan Ruusutarha: Talossa, jossa nainen nousee tyydyttämättömänä miehensä viereltä, vallitsee ainainen riita ja tora.

Mieltäni kiehtoo, miten täällä Suomessa on eletty ennen nykyistä materiaalinen hyvinvoinnin aikakautta. Tähän näkökulmia tuovat monet teokset.

Kanteletar, koonnut Elias Lönnrot. Kanteletar on siinä mielessä Kalevalaa aidompi, että sen runoja ei ole muokkaamalla muokattu yhdeksi kokonaisuudeksi. Elämä on ollut kurjaa, ja laulaminen on tehnyt siitä helpompaa.

Täällä pohjantähden alla -sarja, Väinö Linna. Yksi näkökulma Suomen historiaan ja sen taustoihin. Myös Kalle Päätalo on tehnyt vaikutuksen.

Luonnonsuojelussa monet teokset ovat olleet vaikuttavia, mutta erityisesti nämä palaavat mieleen vuodesta toiseen:

Pentti Linkolan esseekokoelmat, erityisesti Toisinajattelijan päiväkirjasta, Unelmat paremmasta maailmasta ja Voisiko elämä voittaa. Kaunista tekstiä, joista vanhimmatkin, jo 1960-luvulla kirjoitetut esseet, ovat yhä ajankohtaisia. Lukijan on myös hyvä tietää, että Linkolan savolaiset sukujuuret tuntuvat hänen tavassaan sanoa asioita.

Kutistuva maailma, Ilkka Hanski. Yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista tutkijoista selittää rautalangasta vääntäen, miksi eliölajin eloonjäämiseen pitkällä tähtäimellä ei riitä pikkuinen suojelualue. Sukupuuttovelka hävittää lajistoa myös suojelualueilta, jotka ovat jääneet eristyksiin.

Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, Theodore Kaczynski. Yhdysvaltalainen matemaatikko, joka tuli tunnetuksi myös Unabomberiksi kutsuttuna kirjepommittajana. Hän suree teknisestä kehityksestä seurannutta luonnon tuhoa, mutta tämä hänen manifestinsa käsittelee teollisen yhteiskunnan henkisiä vaikutuksia. Kehittyvä tekniikkaa ajaa meidät vaatimuksiin yhä kurinalaisemmin toimivista yksilöistä: vaaditaan esimerkiksi pitkä koulutus, jotta ihminen ei syrjäytyisi.

Romahdus, Jared Diamond. Kirjailija taitaa olla kaikkien alojen asiantuntija, kun kirjoittaa menestyneitä tiedekirjoja aiheesta kuin aiheesta. Tässä kerrotaan historiallista faktaa siitä, mitkä piirteet ja valinnat ovat saaneet yhteiskunnat tuhoutumaan tai selviytymään historian kuluessa.

Ihmetyttää, mistä olen mahtanut ilmastoon ja energiaan liittyvän innostukseni ammentaa, kun ei tule yhtään kirjaa mieleen. Ehkä netistä sitten pääasiassa.

Yleisiä elämänohjeita on kertynyt lukuisista teoksista. Nämä tulivat ensimmäisenä mieleen.

Kurt Vonnegutin tuotanto. Erityisesti Äiti yö jättänyt pysyvän jäljen: ”Beware, what you pretend to be, because you *are* what you pretend to be”. Olet sitä, mitä esität olevasi, ja toiset toimivat sen perusteella. Samaa sarjaa on Gandhin tunnettu elämänohje ”Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä”. Vonnegutin teokset ovat lukukokemuksina ärsyttäviä, mutta päästyäni loppuun olen aina saanut oivalluksen: tämän hän siis halusi sanoa!

Pinnalliset – Mitä Internet tekee aivoillemme, Nicolas Carr. Uuden tietotekniikan pioneeri alkoi kiinnittää huomiota netin käytön vaikutuksiin ihmisissä. Hän kuvailee teoksessaan Pinnalliset aivotutkimusten tuloksia. Katsaus lukemisen historiaan auttaa ymmärtämään, miten iso muutos voi seurata, kun siirrytään kirjojen lukemisesta sähköiseen tekstiin, joka on täynnä linkkejä sinne tänne. Kaikki mitä aivoillamme teemme, muokkaa niitä!

Mihin kasvimme kelpaavat, Toivo Rautavaara. Olen innokas villivihannesten hyödyntäjä, ja tämä jo pula-aikana tehty klassikko on opettanut paljon uutta. Rautavaara on tosin suurpiirteinen joidenkin kasvien myrkyllisyyden suhteen. Monet rikkakasvimme edes ole Suomen alkuperäisiä luonnonkasveja, vaan esimerkiksi jauhosavikka on kivikautinen viljelykasvi, jonka esivanhempamme ovat tuoneet tullessaan.

Mistään kotosin, Marjaneh Bakhtiari. Myös uudempi teos Toista maata. Meidän ympärillämme elää kirjavampi joukko ihmisiä kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Kuinka monen sukupolven jälkeen pidämme heitä aina vain ”maahanmuuttajina”? Voisimmeko suhtautua ihmisiin vain toisina ihmisinä ilman lokerointia?

Työnhakijan kirja, Olli Aulio. Mieheni kummisedän kirjoittama kirja on sekalainen kokoelma työnhakijan ohjeita, mutta tärkein niistä on tämä: Älä koskaan sano itsestäsi mitään kielteistä työhaastattelussa! Ehkä tästä voi johtaa apua elämään yleensä ja myös suhtautumisessa muihin ihmisiin.

Vaaralliset viljat, Braly & Hoggan. Gluteeniviljojen syöminen voi aiheuttaa välillisesti monenlaisia sairauksia, jos perimäsi sattuu olemaan sellainen, että se tuottaa vasta-aineita gluteenia vastaan. Samat vasta-aineet nimittäin voivat tuhota omiakin kudoksia.

Ja vielä vaikka kuinka paljon muita kirjoja. Monesta kirjasta on jäänyt mieleeni elämään jokin yksittäinen ajatus. Toiselle lukijalle kirjan merkitys voi olla ihan toinen. Olen nähtävästi tiedekirjaintoilija, vaikka yritän aina lukea kaunokirjallisuuttakin. Kymmeneenkö olisi jo pitänyt lopettaa?

Joulukalenteri tiedostavaan kotiin?

Suklaajoulukalenteri? Hm, ehkä tänä vuonna olisi jo voinut sortua. Taito on kuitenkin viisivuotias, ja kaveritkin tarhassa varmaan puhuvat joulukalentereistaan… Päätin mennä kauppaan katsomaan valikoimaa, ja järkytys – ei siellä oikein ollut sellaista, jota haluaisi katsoa kotonaan. Kalenterit näyttävät nykyään olevan eri lelubrändien lisämarkkinointia. Reilun kaupan merkkiä on turha etsiä, vaikka lapsityövoima on kaakaoplantaaseilla yleistä ja paikallisten tulot kurjat. Yritin löytää myös tarrajoulukalenteria, mutta yhtäkään ei osunut kohdalle.

Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, etteivät lapset kyselleet suklaakalenterin perään. Perhetuttujen lähettämä partiolaisten adventtikalenteri on tuottanut yhtä paljon iloa kuin muinakin vuosina. Valokki tosin ehti avata suuren osan luukuista, kun silmä vältti. Hankin siksi vielä toisenkin kalenterin, sillä satuin bongaamaan tosi kivoja kalentereita Helsingin kaupungin museokaupasta Sofiankadulta. Harmillista, ettei niistä ole mainintaa netissä.

kaupunginmuseon joulukalenteri

Joulukalentereita oli kolmea erilaista, ja valitsin meille Hakasalmen huvilasta ja Aurora Karamzinista kertovan. Lapset ovat tykänneet kovasti 1800-luvun elämään avautuvista ikkunoista, joista kerrotaan lisää kalenterin takana. Olen itsekin oppinut uutta tästä 1800-luvun vaikuttajaihmeestä, joka ehti vaikka minne. Kalenterin takana esitellään myös huvilan asukkaat 1880-luvulla: everstinna Karamzin ja hänen velipuolensa asuivat siellä peräti yhdentoista palvelijan kanssa! Kyllä tässä omatkin yleishyödylliset aktiviteetit saisivat vauhtia, jos olisi vähän apujoukkoja…

Paperinen kalenterille on toki nykyään vaihtoehtoja. Netistä Ylen Areenasta voi katsoa joulukalenteri-ohjelmaa, ja Älä osta mitään -päivän sivujen kalenterissa julkaistaan joka päivä kulutuskriittinen sarjakuva. Lasten luonnontiedeverkkolehti Jipolla on oma joulukalenterinsa, ja Suomen luonnonsuojeluliitolla omansa. Mitähän muita vielä?

Fasaaneja kasvatetaan eläviksi maalitauluiksi

Etelä-Suomessa metsäkanalintuja on enää kovin vähän, vaikka sääolomme niille sopisivatkin. Syytkin tunnetaan varsin hyvin. Talousmetsistä puuttuu monia piirteitä, joita metsot, teeret, pyyt ja riekot tarvitsevat: laajoja yhtenäisiä metsäalueita, pusikoita suojapaikoiksi etenkin maanpinnan lähellä, pysyvyyttä, riittävää puuston tiheyttä (peitteisyys), mustikanvarpuja, hyönteisravintoa poikasille, sekapuustoa.

fasaanikukko

Fasaanikukko (kuva Wikimedia Commons)

Maaseudun tulevaisuudessa 6.11.2013 kerrottiin Tapion pariskunnasta, joka hankki lintukoiran, mutta huomasi, ettei lähimetsissä ollutkaan sille mitään saalistettavaa. Muutaman vuoden päästä heidän tilallaan on fasaanitarha, josta metsiin päästetään parituhatta lintua vuodessa – metsästäjien maalitauluiksi. ”Eniten vastusta tarjoavat linnut, jotka ovat ehtineet kunnolla kotiutua maastoon, Klaus Tapio kertoo. Ne osaavat pyrähtää lentoon lähes pystysuoraan ja väistellä saalistajaa villilinnun tavoin. Varsinkin kukot juoksevat mielellään.

Onkohan tässä nyt jonkinlainen eettinen ongelma? Metsästettäessä saaliseläimiä käsittääkseni ammutaan sen takia, että niitä on muuten vaikea pyydystää. Katsotaanpa nyt: lintu on jo kerran ollut kasvattajan häkissä ja se halutaan syödä. Eikö olisi eettisintä vain katkaista sen kaula eikä juoksuttaa eläinparkaa pitkin metsiä? Jos teurasikäiset häkkikanat lopetettaisiin päästämällä ne vapaiksi ja ammuskelemalla ne matkan päästä, eläinsuojeluviranomaiset varmaan sanoisivat asiasta jotain.

teerinaaras

Teerikana (kuva Wikimedia Commons, Jniemenmaa)

Kun eteläiset metsät ovat jo pilalla metsäkanalintujen kannalta, on tietenkin hidasta palauttaa niitä takaisin. Mutta se on kuitenkin mahdollista. Olisi hienoa, jos lintumyönteiset metsänhoitotavat huomioitaisiin myös fasaanitarhaaja-Tapioiden metsästyskäyttöön omistamilla ja vuokraamilla 90 hehtaarin mailla.

Maa- ja metsätalousministeriössäkin herätty metsäkanalintujen vähenemiseen: Metsäkanalintukantoja on seurattu Suomessa järjestelmällisesti vuodesta 1964, ja laskennat osoittavat, että metso, teeri ja pyy ovat vähentyneet merkittävästi 1960-luvulta. Pääsyynä vähenemiseen pidetään suoraan tai välillisesti metsätalouden aiheuttamaa metsien muutosta.

Metlan tutkimuksen mukaan talousmetsien liika harvennus ja avohakkuut haittaavat metsäkanalintujen selviytymistä, lisäksi poikasia hukkuu metsäojiin. Hakkuutähteet haittaavat poikasten liikkumista. Avohakkuut tuhoavat myös mustikanvarvut vuosikymmeniksi ja vähentävät metsän hyönteisten määrää rajusti. Jatkuvan kasvatuksen metsänhoitomenetelmien laajempi käyttö tukisi metsäkanalintuja. Yksittäisen metsänomistajan ponnistelut eivät riitä, sillä linnut häviävät aikaa myöten eristyksiin jääneiltä metsäsaarekkeilta. Hyvä uutinen on, että lintukannat kestäisivät kyllä metsästystä, jos niiden elinympäristö vain olisi kunnossa.

Niinpä niin, kun tässä on nyt 50 vuotta seurattu, voisiko asialle jo tehdäkin jotain? Metsänomistajille on annettu nippu suosituksia, joita tämä voi noudattaa, jos on kiinnostunut monimuotoisen elämän ylläpitämisestä maillaan. Jostain syystä kanalintujen huomioonottaminen ei ole pakollista, joten lintujen tarvitsemat yhtenäiset metsäalueet jäävät saavuttamatta.

« Older entries Newer entries »