Mitä on ihmisen lajityypillinen elämä?

Koe-eläinrotille jos järjestää lajityypilliset elinolot (paljon tilaa ja tekemistä, rottamaisia sosiaalisia suhteita), niitä ei saa kiinnostumaan riippuvuutta aiheuttavista aineista oikein keinolla eikä millään. Tylsissä olosuhteissa ne addiktoituvat, kun niille sopivaa ainetta tarjotaan. Tämän opimme Hesarin tiedetoimittajan Jani Kaaron kolumnista, jota jaettiin sosiaalisessa mediassa enemmän kuin mitään muuta kirjoitusta pitkään aikaan.

Ihmisyhteisöistä on samanlaisia havaintoja: perinteiset ja juuristaan tietoiset yhteisöt eivät juurikaan kärsi riippuvuusongelmista, jos yhteisön elinmahdollisuudet vain säilyvät. Kipulääke ei kiinnosta tervettä yksilöä.

Mutta mitä on ihmiselle lajityypillinen elämä? Ja miten sen saa sovitettua yhteen nykyisen kulttuurimme kanssa?

Minä koen elämäni olevan lajityypillisimmillään ja onnellisimmillaan, kun touhuan mökillä perheeni kanssa luonnon havainnoinnin, villivihannesten keruun, kalastuksen, kanojen hoidon, metsänantimien keruun ja kasvimaan hoidon parissa. Kuitenkin odotan tulojeni riittävän junalippuihin, tietokoneen omistamiseen, puhelinlaskun hoitamiseen, vaateostoksiin ja mökin kunnossapitoon. Noilla metsästäjä-keräilijän keinoilla saisin ehkä juuri ja juuri kerättyä riittävän määrän ruokaa, mutta kaikki muu eläminen pitäisi vielä järjestää jotenkin. Ja kun kaverini eivät asusta lähitienoollakaan lajityypillistä elinympäristöäni, ovat ihanteellinen fyysinen ja sosiaalinen ympäristö ikävästi eri puolilla Suomea.

kalansaalista käsittelemässä

Mutta milläs teen toimistohommista lajityypillisiä? Naputan kannettavaa tietokonettani metsässä ja harrastan välillä taukoliikuntaa? Entäs työkaverit sitten? Suomen ilmastokin rajoittaa kummasti.

Kävimme lasten kanssa viime vuonna kyläilemässä Taiton tarhakaverin luona. Hänen somalitaustaisesta perheestään välittyi hyvin vahvasti varmuus, että he todella tietävät ketä ovat. Ihminen ei ole mainonnan ja muiden satunnaisten vaikutteiden riepoteltavissa, jos hän on vahvasti kiinni juurissaan.

Itsekin olen iän mukana ja etenkin lasten myötä kiinnostunut yhä enemmän sukulaisistani ja etenkin siitä, miten he ovat aikojen saatossa eläneet. Mummoltani jäi peltirasiallinen 1920-1940 -lukujen valokuvia, joita hän ei koskaan tullut minulle esitelleeksi. Olen kiertänyt niiden kanssa vanhojen sukulaisten luona kysymässä tarkempia tietoja. Tuntuisi nyt jotenkin irralliselta lähteä matkailemaan niin, ettei matkan kohde liittyisi juuriini mitenkään.

Toinen läheinen yhteisö ovat ympäristöaktiivit ja vihreiden jäsenet, joiden seuraan olen voinut hakeutua vieraallakin paikkakunnalla ja kokea kotoisia tuntemuksia. Ympäristöaktiivikavereissa on sekin hyvä puoli, ettei heidän seuraansa varten tarvitse ylläpitää tiettyä kulutustasoa: en saa kummastuneita tuijotuksia, jos viis veisaan muotivaatteista ja vastaan vanhanmalliseen kännykkään.

Silti läheisten ystävyyssuhteiden solmiminen vaatii niin paljon, että olisi iso kynnys vaihtaa kokonaan paikkakuntaa. Ja nyt kun tietää, kuinka tärkeitä juuret ovat ihmisen hyvinvoinnille, uskaltaisiko lasten kanssa muuttaa asuinpaikkaa kovin kauaksi? Saavat vielä traumoja muutoksesta? Vaikka kuinka haluaisi hakeutua lähemmäs hyvää elinympäristöä.

Yhteisöllisyyttä, omanarvontuntoa ja omien juurten tuntemusta on tuettava, etenkin kun talousjärjestelmämme tavoitteena on pikemminkin edistää addiktioiden syntymistä kuin ehkäistä niitä. Aiheesta julkaistiin vuoden 2013 lopussa teoskin nimeltä Addiktioyhteiskunta (toim. Raento & Tammi).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: