Taaperotaekwondoon vai kirkkokuoroon?

Kotona lekottelu on kivaa, mutta nytkö se loppui?

Kotona lekottelu on kivaa, mutta nytkö se loppui?

Tähän asti olen vältellyt harrastuksien järjestämistä lapsille. Kotona ja lähiympäristössäkin voi touhuta kaikkea monipuolista, ja mitä pienempi lapsi, sitä ikävämpi on elää aikataulujen mukaan.
Toisinaan olemme Tompan kanssa kuitenkin miettineet, mihin ajanvietteeseen lapsia oikein tulevaisuudessa kuskaammekaan. Siitä ainakin lähdetään liikkeelle, että harrastusten on oltava lähiharrastuksia, matkat menevät muuten mahdottomiksi. Itä-Helsingissä on valinnanvaraa vaikka mihin, joten tällä kriteerillä päästiin vasta alkuun.

Pitäisikö harrastuksella tukea jotakin osa-aluetta, joka lapsella kaipaa kehittämistä? Vai vahvistaa ennestään vahvaa taipumusta? Valita tulevaisuuden kannalta hyödyllinen laji? Paljonko vanhempien pitää osallistua?

Jos mentäisiin ensimmäisen kriteerin mukaan, valitsimme lukutoukalle jotakin liikunnallista. Toinen kriteeri johtaisi ehkä luontokerhoon tai pienten matemaatikkojen ryhmään. Itä-Helsingissä lapsuutensa viettävälle itsepuolustuslajit voisivat olla hyödyllisiä – pikkulasten taekwondoharkat ovat ikävä kyllä toisella puolen kaupunkia. Luontokerhoa taas voisi olla hauskaa vetää itsekin.

Yhtenä päivänä Taito katsoi paikallisen kuoron mainosta, joka oli kiinnitetty pylvääseen kotimme lähelle. Hän alkoi puhua, että haluaisi mukaan kuoroon. Minuakin alkoi kiinnostaa, ja käänsin puolen nettiä ympäri etsiessäni neljävuotiaalle sopivaa kuoroharrastusta, vieläpä lähikaupunginosissa. Löytyi Cantores Minores -kuoron musiikkileikkikoulu, jolla on ryhmä myös Itäkeskuksessa. Tähän loppui rauhaista kotonaolo, ensi tiistaina se alkaa. Me emme edes kuulu kirkkoon tai ymmärrä klassisesta musiikista mitään, mutta onpa ainakin sen pohjalta hyvä harrastaa musiikkia joka lähtöön – jos vain innostus säilyy alkua pitemmälle.

-Piia

Ps. Luin juuri ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken teoksen Sikalat, jossa hän kuvaa lapsuuttaan maahanmuuttajien ongelmalähiössä. Päähenkilö ui menestyksekkäästi ja soittaa nokkahuilua, mutta harrastuksistakin seuraa häpeää, kun vanhemmat eivät vaivaudu katsomoon. Esiintymisasukin pitää kaivaa viime hetkellä pyykkikorin pohjalta, kun ryyppyputkeen tempautuneet vanhemmat eivät ole pesseet vaatteita viikkokausiin.

Tavallisessakin perheessä lienee syytä valita harrastus niin, että se kiinnostaa myös vanhempia. Musiikkiharrastus vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta, jääkiekkokaukalon reunalle taas en osaisi itseäni kuvitella.

4 kommenttia

  1. Himppu said,

    19 marraskuun, 2012 klo 5:14 pm

    Voisihan se olla mielenkiintoista tutustua itsekin johonkin sellaiseen, mikä ei äkkiseltään ajatellen kiinnosta. Meillä taidettiin aktiivisimmin tarjota kultturelleja harrastuksia, musiikkia ja kuvataiteita. Joku joukkuepeli olisi varmaan sosiaalista touhua, ja sellaisiakin yritin ehdotella, mutta ei innostunut meidän nörttilapsi. Useimpia harrastuksia onneksi ehtii aloittaa ja kokeilla vanhempanakin, jos ei ammattilaisurheilijan tai viulistin ura ole tähtäimessä.

  2. Piia said,

    20 marraskuun, 2012 klo 1:33 pm

    Taitoakin olisi vaikea kuvitella joukkuepeliin, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Olen samaa mieltä, että omaakin maailmaa on tilaisuus avartaa samalla.

    Ja ei ammattilaisuuteen tähtäämistä, kiitos. 🙂 Kaverini on valittanut, että 8-vuotiaan lapsen jalkapallotouhu kotikaupunginosan joukkueessa on jo niin ryppyotsaista, ettei huvita enää jatkaa. Se kun ei kuulemma riitä, että käy kerran viikossa palloa potkiskelemassa.

  3. Jani said,

    20 marraskuun, 2012 klo 9:32 pm

    Mä suosittelen pojille ainakin taapero taekwondoa tai hapkidoa! Kehittää lapsen koordinaatiokykyä ja tasapaino-aistia..Saa kavereita ja oppii elämään ryhmässä eikä jää nurkkanyhveröksi!!!

  4. Piia said,

    21 marraskuun, 2012 klo 11:05 am

    Aikidosta olin eniten kiinnostunut, kun yksi tuttu harrastaa sitä, ja siitä on ”rauhanomaisempi” mielikuva. Mutta en löytänyt ryhmää Itä-Helsingistä, ainakaan noin pienille. Pitää katsoa parin vuoden päästä uudestaan.

    Toisaalta vastustan ajatusta, että poikien odotetaan kykenevän elämään väkivaltaisessa ympäristössä. Päiväkodissakin juuri ratkomme tilannetta, jossa vanhempi lapsi tönii lasta toistuvasti ja tämä pelkää. Puututaanko tilanteeseen riittävällä vakavuudella, kun tilanne koskee poikia eikä tyttöjä?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: