Ensilumi tuli tänä talvena Helsingissä ennätysmyöhään, vasta tammikuussa. Kävimme ostamassa Etolasta lumilapion Taiton ulkoleikkejä varten. Lasten lumilapiot näyttivät niin herkiltä särkymään, että otin samantien autoilijalle tarkoitetun mallin. Se oli samankokoinen, mutta vahvempaa tekoa. Se kyllä maksoikin parikymppiä, kun lasten mallin olisi saanut muutamalla eurolla, mutta toivottavasti nyt ei tarvitse rämpiä ostoksille heti uudestaan.
Rivitaloon muuttaminen muutti elämää aika vähän, mutta ulko-oven vieressä on pieni pihapläntti. Jo mökkeillessä kesällä kolmivuotias Taito touhusi toisinaan yksin ulkona, mutta nyt sitä päästiin kokeilemaan kaupungissakin. Kävimme yhdessä pihan pulkkamäessä, Valokki veteli samalla uniaan rattaissa. Kun unet jatkuivat ja minun piti päästä sisälle, kysyin Taitolta, uskaltaako hän leikkiä yksin pihalla. Valokki jäi myös ulos nukkumaan. Hyvin sujui: puolen tuntia tein hommia sisällä ja ihmettelin outoa tunnetta, kun lapset ovat keskenään ulkona ja mikään ei keskeytä toimiani. Sen verran seurasin tilannetta, että harjasin lumet parvekkeelta ja katsoin samalla alas.
Lapsena muistan touhuneeni ulkona niin vapaasti, että tuntuu oudolta seistä vieressä katsomassa, kun lapsi leikkii. Ehkä Helsingissä ei ihan samaan vapausasteeseen pääse kuin pikkukaupungin syrjäisellä omakotitaloalueella, mutta olisi kiva, jos lapsi jonkinlaista itsenäisyyttä saavuttaisi.
Taito touhuaa ulkona uusi lumilapio mukanaan.
Kämppis sanoo, ettei uskalla jättää vauvaansa ulos nukkumaan, vaikka pihaplänttimme on ison rivitaloyhtiön ”sisällä”. Minä taas arvelin, että helponkin vauvan kanssa työmäärä on sitä suuruusluokkaa, että viejä toisi sen takaisin aika pian. Suunnilleen viiden tai kymmenen minuutin välein käyn kyllä ulko-ovelta kurkkaamassa, vieläkö unet jatkuvat, jos Valokki on ulkona yksinään. Tokihan kaikenlaisia uhkia tulee mieleen. Haluan itse kuitenkin toimia niin, että edistäisin luottamuksen ilmapiiriä yhteiskunnassa.
Vauvasieppaajaa isompi uhka pihapiirissä ovat autot. Muuten niin ihanaa pihakatua saa ajaa autolla oman ulko-oven viereen. Niinpä lapsen pitäisi muistaa pysyä juuri omalla pläntillä, jotta ei ole vaarassa jäädä naapurin auton alle. Harmittaa, että liikennesuunnittelu on aikoinaan tehty tyhmästi, mutta täytyy yrittää nauttia pihan hyvistä puolista. Katselin jo paikkaa, mihin keväällä olisi mukava istuttaa oma marjapensas.
-Piia
Ekoelämää 
nti Täti said,
20 tammikuun, 2012 klo 6:29 pm
Muistan lapsuudesta sen jännittävän hetken kun isoveljen ja kaverinsa perässä lähdettiin kauas tutkimaan maailmaa – siis 500 m päähän omasta pihasta siihen suuntaan missä leikkikentät eivät olleet. Aiemmin oltiin pysytty omassa pihassa tai korkeintaan käyty läheisillä leikkikentillä, jonne päästiin ilman teiden ylityksiä. Olin ehkä 5 v tjtn.
Sisäpihallisessa kerrostaloyhtiössä oli sen verran helpompaa, että sellainen yksiselitteiden käsky kuin pysyä pihalla riitti suojaamaan lapsia autoilta. Muutenkin asuinalue, jossa autotiet korkeintaan reunustavat ja kävellen pääsee niin lähikauppaan, päiväkotiin kuin kouluunkin ovat parempaa suunnittelua kuin kaupunkimainen meno autojen ehdoilla.
Toinen aika keskeinen juttu kerrostalossa on ikkuna josta voi roikkua katsoen ulos – millä sitä muuten kotona oleva vanhempi hätyyttäisi kätevästi kännykkää käyttämään liian pienen lapsen sisälle? 😉
Lasten onnettomuudet ja yleisesti väkivalta Suomessa (en tiedä luvuista lapsiin kohdistuneista väkivallanteoista) on vähentynyt, ja silti näyttää että mennään yhä tiukempaan lasten valvomisen suuntaan. Todennäköisesti onnettomuudet tietysti vähentyvät tiukentuneen valvonnan takia, mutta rajansa kaikella. Minusta hallitun luottamuksen harjoittaminen kuulostaa erittäin kannatettavalta.