Vaellusretkelle pitkästä aikaa! Nuorempana tuli retkeiltyä rinkka selässä paljonkin, mutta sitten innostuimme mökin kunnostuksesta niin, että lomat kuluivat vuosikaudet siellä. Viime kesänä teki mieli jo kokeilla muunkinlaista lomailua. Sovimme silloin Tompan kanssa, että tänä kesänä lähdemme ottamaan selvää mökin lähitienoille rakennetusta vaellusreitistöstä, Hiidenmaan poluista.
Aikaisemmin en ole käynyt vaeltamassa näin lähellä kotinurkkia. Paikka kiinnosti siksikin, että Hiidenmaan alueella on myös ukkini lapsuudenkoti. Äiti vain ei enää muistanut, missä talo täsmälleen on, joten lisäohjelmana oli etsiä sitä.
Kaikki kolme Taiton isovanhempaa järjestettiin häntä hoitamaan mökille. Me taas Tompan kanssa kunnostimme ladossa pölyyntyneet pyörät, pakkasimme rinkat ja poljimme viitisentoista kilometriä vaellusreitistön alkuun. Matkan varrelta löysimme sadon määrästä notkuvan vatukon, sen jälkeen oli hyvä taas jatkaa.
Aloituspisteessä kiva yllätys oli hieno pärekattoinen kota, jota ei ollut merkitty karttaan. Sen sisältä selvisi, että polut ja rakennukset oli luotu paikallisin voimin ja niitä ylläpiti kyläläisten perustama yhdistys. Jätimme rinkat telttaan alkupisteeseen, mussutimme massut täyteen mustikoita ja kiersimme poluilla rennosti ilman suuria kantamuksia.
Hiidenmaan poluilla oli komeita kallioita, vesiä, talousmetsiä ja ihastukseksemme myös hyvää vauhtia luonnontilaa kohti kehittyvää metsää lahopuineen ja hämyisine tunnelmineen. Sitten polun pää alkoi näyttää liiankin valoisalta, ja siellähän se oli, avohakkuuaukio. Tunnelma lässähti joksikin aikaa. Hakkuiden tekijä sentään oli katkaissut polun merkkipuut merkin yläpuolelta, jotta reittiä saattoi vielä kompastella eteenpäin. Myöhemmin lohdutimme itseämme vielä syömällä lakkoja polun halkomalta suolta, mutta tehometsätalouden ulottuminen reitin varrelle otti päähän.
Seuraavana päivänä tapasimme kodan rakentajan, joka tiesi paljon paikallisista asioista ja tunsi sukuni vaiheetkin melkein paremmin kuin minä itse. Hän kertoi myös, että näkemämme hakkuuaukea oli alueen ainoa yhtiömaa-alue, eikä sen omistaja Finsilva ollut rajoittanut hakkuusuunnitelmiaan pyynnöistä huolimatta. Sen omistajaa Metsäliittoa ei siis oma maine kiinnosta. Stora Enso ja UPM ovat olleet myöntyväisempiä maidensa suojeluun, kun alueilla on ollut luontoarvoja. UPM on jopa perustanut mailleen Repoveden kansallispuiston. Toivottavasti ne loput retkeilyalueen metsät saavat pysyä metsän näköisinä. Ensi vuonna ehkä pääsemme ottamaan selvää vaellusreitistöstä kokonaisvaltaisemminkin.
Muistan, että aikoinaan reilausmatkan alussa oli aina sellainen tunne, että mitä me täällä oikein teemme. Hälvenihän se siinä matkan jatkuessa, ja oli kiva nähdä, kuinka muualla eletään. Mutta näin aikuisiällä turismi ei enää ole se oma juttu. Lähilomailu sen sijaan tuntuu mielekkäältä, omiin nurkkiin tutustumisesta tuli hakkuuaukeaa lukuunottamatta hyvä mieli. Oli myös hienoa nähdä, kuinka kyläläiset ovat olleet aktiivisia ja oma-aloitteisesti edistäneet luontomatkailua maillaan.
-Piia
Ekoelämää 
Laura said,
15 elokuun, 2010 klo 5:54 am
Hieno homma, että vaellusreittejä löytyy läheltä, ja että niitä pidetään kunnossa! Haaveena on ollut meilläkin, viimeksi teimme miehen kanssa kunnon vaelluksen vuonna -97 🙂
Täällä on kaupunkialueellakin luontopolkuja, mutta niitä ei pidetä kunnossa. Kainuussa nuorena vaeltaessani oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että polku katkeili hakkuuaukkoihin ja siinä sitä sitten seistiin ihmettelemässä jatkuuko reitti vai ei…
Mieheni suvun maille on tehty myös luontopolku, laavu ja katettu eväidensyöntipaikka, mutta heillä kyllä metsänhoito ajaa muiden arvojen edelle. Reitillä tarkoitus onkin katsoa kuinka raha kasvaa puissa 😉
Me teimme eilen esikoisen kanssa pitkän pyörälenkin ja pysähdyimme matkalla lintutornille. Vielä nukkumaan mennessäkin siellä vietetty kymmenminuuttinen joutsenineen tuntui päivän parhaalta hetkeltä, keitaalta kiireisessä arjessa.